Milloin polvikivussa lääkäriin?

Migreeni
Migreeni on päänsärkykohtauksia aiheuttava sairaus, joka johtuu useimmiten ulkoisten tekijöiden aiheuttamasta reaktiivisesta häiriöstä aivorungossa.
Migreenin diagnosointi perustuu potilaan kuvaukseen päänsärystään, tauti ei näy missään lisätutkimuksissa.
Kohtauslääke kannattaa mieluummin ottaa heti kohtauksen alussa riittävän isona annoksena kuin käyttää pieniä annoksia toistuvasti säryn jatkuessa. Kohtaus- eli kipulääkkeitä voi myös yhdistellä.
Migreenin estolääkkeitä on käytössä lukuisia erilaisia, ja niitä suositellaan, jos migreenikohtauksia ilmaantuu vähintään kerran viikossa.
Migreenin vaikeutuessa kannattaa kiinnittää huomiota erityisesti sitä laukaiseviin tekijöihin.

Yleistä

Migreeniä esiintyy noin 10 %:lla aikuisista, naisilla kolme kertaa yleisemmin kuin miehillä.

Varsinkin aurallinen migreeni voi periytyä suvussa, mutta toisaalta migreeni on niin yleinen, että sitä voi esiintyä etenkin saman perheen naisilla muutenkin.

Naisilla migreeni ilmenee usein kuukautisten yhteydessä. Kuukautismigreenistä on erillinen artikkeli. Lasten ja nuorten päänsärystä ja migreenistä on oma artikkelinsa.

Migreenin oireet

Migreenikohtauksia aiheuttavat usein tietyt ulkoiset tekijät, jotka vaihtelevat ihmisestä toiseen.

Kohtauksia voivat laukaista esimerkiksi
stressi tai sen loppuminen
kirkas auringonvalo ja valon määrän lisääntyminen esimerkiksi keväisin
alkoholinkäyttö
huonosti nukuttu yö
liian pitkät ruokailuvälit
huono näkö (esimerkiksi sopimattomat silmälasit)
purentavirheet.

Kohtausta edeltävät noin päivää ennen usein tyypillisinä toistuvat oireet, kuten haukottelu, ruoanhimo, väsymys ja mielialan muutokset.

Osalla migreenikohtauksista kärsivistä (15 %:lla) esiintyy ennen päänsärkyä esioire eli aura. Auraoire kestää normaalisti noin 5–60 minuuttia. Useimmiten se on näköhäiriö: näkökenttään ilmaantuu sahalaitamainen, laajeneva kirkas kuvio (voi näyttää rakeiselta tai pikselöidyltä kuvalta) tai harmaa tai kirkas alue, joka aiheuttaa näkökenttäpuutoksen.

Esioireena voi esiintyä myös puheen tuoton häiriö, toispuolista puutumista tai harvinaisissa tapauksissa toispuolinen halvausoire.

Migreenikohtaus voi toisinaan ilmaantua pelkkänä auraoireenakin ilman sitä seuraavaa päänsärkyä.

Useimmiten päänsärky alkaa kuitenkin suoraan ilman esioireita. Pääkipu on sykkivää, toispuolista ja kovaa tai kohtalaista, ja siihen liittyy pahoinvointia ja oksentelua sekä valo- ja hajuherkkyyttä. Särkyvaihe kestää tunneista jopa muutamaan vuorokauteen.

Mukana voi olla myös yleisiä tahdosta riippumattoman (autonomisen) hermoston häiriöitä, kuten ihon kalpeutta ja ripulia.

Migreenin itsehoito

Osa migreenipotilaista tulee päänsäryn kanssa hyvin toimeen vähäisen särkylääkityksen avulla tai kokonaan ilman lääkkeitä. Oireita helpottavat viileä, pimeä ja hiljainen ympäristö, lepo ja nukkuminen sekä kylmä kääre.

Lääkkeenä voi käyttää parasetamolia tai tulehduskipulääkettä. Kerta-annoksen tulee olla melko suuri: parasetamolia 1 000 mg, ibuprofeenia 800–1200 mg, tai naprokseenia 500–1 100 mg.

Parasetamolin ja ibuprofeenin yhdistämisestä voi olla hyötyä kohtauksen hoidossa.

Itsehoitoon kuuluu myös ärsyttävien tekijöiden välttäminen. Näistä tavallisin on kirkas tai vilkkuva valo. Muita ovat kuumuus, suuret lämpötilanvaihtelut, hajut, alkoholi, valvominen ja jotkin ruoka-aineet.

Milloin hoitoon

Jos itsehoito ei auta riittävästi, vaan kohtauksia tulee vähintään kerran viikossa, on syytä hakeutua lääkäriin. Lääkärille hakeutumista ei kannata lykätä, sillä yleensä migreenin estohoitoon löytyy tehokas apu.

Jos migreenikohtaus pitkittyy yli kahden vuorokauden mittaiseksi, voi hakeutua terveyskeskuspäivystykseen. Tällöin voidaan antaa kipu- ja pahoinvointilääkitystä pistoksina tai suonensisäisesti, jolloin se auttaa nopeammin ja tehokkaammin.

Migreenin hoito

Osa migreeneistä voidaan hoitaa edellä mainituilla kohtauslääkkeillä, varsinkin jos mukaan liitetään pahoinvointilääke (metoklopramidi). Kipulääkkeitä voidaan annostella poretabletteina, jolloin vaikutus alkaa nopeammin, tai peräpuikkoina, jos pahoinvointi estää suun kautta nauttimisen.

Jos särkylääkkeiden teho ei riitä, voidaan käyttää migreenin täsmälääkkeitä eli triptaaneja, joita on useita erinimisiä. Lääke tehoaa runsaassa kahdessa kolmasosassa migreenikohtauksista.

Lääke otetaan heti migreenipäänsäryn tai pahoinvoinnin alettua. Lääke voidaan ottaa suun kautta, nenäsuihkeena tai pistoksena. Jos lääke tehoaa, mutta oireet alkavat uudestaan, lääkeannos voidaan uusia kahden tunnin kuluttua.

Jos yksi triptaanivalmiste ei auta, kannattaa kokeilla vielä ainakin kahta muuta valmistetta, koska niiden tehossa on yksilöllisiä eroja.

Triptaaneja ei kuitenkaan tule käyttää aurallisessa migreenissä ennen kuin auraoire on kokonaan ohi. Lisäksi niitä ei tulisi käyttää, jos potilaalla on käytössä yhdistelmäehkäisypillerit ja potilas lisäksi tupakoi, sillä tämä yhdistelmä toimii ainakin teoreettisena riskitekijänä aivoverenkiertohäiriöille.

Jos migreeniä esiintyy kuukaudessa neljä kertaa tai useammin, harkitaan estolääkkeen käyttämistä. Tällöin lääkettä käytetään säännöllisesti pidempiä jaksoja, vähintään kuukausia.

Lääkevaihtoehtoja on useita, ja niitä voidaan myös yhdistellä keskenään. Lääkkeet on esitelty tarkemmin artikkelissa Migreenin estohoito.

Yleisessä käytössä ovat tietyt verenpaine- ja epilepsialääkkeet sekä kipukynnystä nostavat valmisteet. Viime vuosina markkinoille on tullut kerran kuussa tai kerran 3 kuukaudessa ihon alle pistettävä monoklonaalinen vasta-aine, joka vaikuttaa migreenin taustamekanismeihin. Migreenikohtaukset loppuvat harvoin lääkityksellä kokonaan, mutta kohtausten määrä voi niiden avulla vähentyä puoleen.

Lisäksi kannattaa ainakin kertaalleen tarkistuttaa näkö esimerkiksi optikolla ja purenta hammaslääkärillä, koska taitto- ja purentavirheet ovat molemmat yleisiä osatekijöitä usein toistuvissa migreenikohtauksissa.

Usein migreenin hoidossa on hyödyllistä yhdistää lääkehoito, kiinnittää huomiota elintapoihin (ks. yllä), poistaa mahdolliset jatkuvat stressitekijät (usein tämä on hankalin muutettava asia) ja ottaa ohjelmaan liikunta, venyttely, hieronta ja mahdollisesti fysioterapia. Osa potilaista hyötyy myös akupunktio- ja rentoutushoidoista.

Migreenin ehkäisy

Migreenitaipumusta ei voida ehkäistä. Aikaisemmilla elintavoilla ei tiedetä olevan yhteyttä myöhempään taipumukseen saada migreenikohtauksia.

Kohtausten ilmaantumista voidaan vähentää kiinnittämällä huomiota niitä laukaiseviin tekijöihin (ks. yllä).

Mikäli kyseessä on aurallinen migreeni, tupakointi on lopetettava ja yhdistelmäehkäisypillereiden käyttöä on vältettävä, sillä nämä lisäävät aivoverenkiertohäiriöiden vaaraa.

Migreenin ennuste

Migreeni alkaa usein kouluiässä, ja sen oireet tavallisesti helpottuvat iän myötä. Osalla oireet helpottuvat jo nuorena aikuisena.

Jos päänsäryt jatkuvat pidempään, naisilla ne yleensä helpottuvat raskauden aikana ja tavallisesti loppuvat vaihdevuosien jälkeen.

Suurella osalla migreeni on kuitenkin hyvänlaatuinen ohimenevä ilmiö, joka saattaa aiheuttaa vain muutaman päänsärkykohtauksen elämän aikana eikä vaivaa sen enempää.

Vain harvoin migreeni kroonistuu, ja pitkäaikainenkin migreenivaiva saadaan loppumaan yhdistämällä tehokkaita hoitomuotoja.



Migreeni

Migreeni oirehtii eri ihmisillä eri tavoin: osalla on oireita jo ennen varsinaista päänsärkyä, osa saa avun tavallisista särkylääkkeistä ja osa joutuu turvautumaan triptaaneihin, jotka ovat migreenikohtauksen hoitoon kehitettyjä täsmälääkkeitä. Osalla migreeni on jopa niin hankala, että joudutaan miettimään estolääkitystä. Migreeni on myös melko yleistä, sillä joka 10. meistä potee migreeniä.

Auraton ja aurallinen migreeni

Migreeni jaetaan kahteen päämuotoon, aurattomaan ja auralliseen. Yksi ja sama henkilö voi sairastaa myös näitä molempia migreenityyppejä.

Auraton migreeni alkaa suoraan ilman kohtausta edeltäviä oireita.

Aurallista migreeniä edeltää jokin oire, esimerkiksi näköhäiriö (sahalaitainen kuvio tai näkökenttäpuutos), käsivarsien tai jalkojen puutuminen, lihasheikkous, huimaus, puheen vaikeus (sanat sekaisin tai sanojen hakeminen). Aurallinen vaihe kestää yleensä alle tunnin. Aurallisesta migreenistä on olemassa myös harvinaisempia alatyyppejä (hemipleginen ja aivorunkomigreeni).

Katso myös kuva Migreenikohtauksen eri vaiheet .

Onko kyseessä migreeni?

Migreeni tunnistetaan ja diagnosoidaan oireiden perusteella.

Yleensä migreenipotilaat voidaan tutkia ja hoitaa perusterveydenhuollossa tai työterveyshuollossa.

Lääkärin haastattelussa käydään läpi potilaan päänsärky- ja migreenikohtaukset, muut oireet ja sairaudet, elämäntavat ja elämäntilanne. Muita erityisiä tutkimuksia ei välttämättä tarvita, mutta toisinaan saatetaan kuitenkin tarvita erikoislääkäriä tai pään kuvantamista – etenkin silloin, jos epäillään, että päänsäryn taustalla voisi olla jokin muu syy tai kyseessä on harvinaisempi migreenityyppi.

Päänsärkypäiväkirjasta tai kalenterista (esimerkiksi Migreeniyhdistyksen Päänsärkypäiväkirjat tai Nuorten päänsärkypäiväkirja ) on hyötyä sekä diagnoosin että hoitosuunnitelman teossa mutta myös migreenin seurannassa.

Migreenin oireet

Migreeniin liittyy tietyntyyppisiä oireita. Mitä useampaan alla olevaan kysymykseen vastataan kyllä, sitä todennäköisempää on, että kyseessä on migreeni eikä esimerkiksi jännityspäänsärky, jota voi esiintyä myös migreenin ohella.


Taulukko 1. Oireet


Päänsärky kestää 4–72 tuntia


Päänsärky on toispuoleista tai sykkivää


Päänsärky on kovaa tai kohtalaista


Tavallinen ruumiillinen rasitus (esimerkiksi kävely tai portaiden nousu) pahentavat päänsärkyä


Päänsärkyyn liittyy pahoinvointia tai oksentelua


Päänsärkyyn liittyy valo- tai ääniarkuutta


Migreenin lääkehoito

Osa migreenipotilaista tulee toimeen migreeninsä kanssa ilman lääkkeitä tai vähällä lääkityksellä. Lääkehoitoa suositellaan kuitenkin silloin, jos kohtaukset heikentävät työ- ja toimintakykyä. Lääkehoidon tavoitteena on, että särky helpottaa 2 tunnin sisällä ja pysyy poissa vuorokauden ajan.

Sopiva lääke valitaan yhdessä potilaan kanssa. Hoidon valintaan vaikuttaa muun muassa se, kuinka usein migreenikohtauksia tulee ja kuinka vaikeita ne ovat. Muita vaikuttavia tekijöitä ovat alkamisajankohta, kivun voimistumisen nopeus, kohtauksen kesto, kivun voimakkuus ja liitännäisoireet sekä migreeniin liittyvä pahoinvointi. Lisäksi lääkityksen valintaan vaikuttavat potilaan muut sairaudet, mahdolliset vasta-aiheet (syyt, miksi jotakin tiettyä lääkitystä ei voida aloittaa) ja odotettavissa olevat haittavaikutukset.

Migreenilääkkeet ja niiden annostelu

Migreenin kohtaushoidossa käytetyt lääkkeet ja niiden annostelu on esitetty Käypä hoito -suosituksen taulukossa Aikuisten migreenikohtauksen lääkehoidon annostelu . Taulukossa on kerrottu myös kerta-annos ja enimmäisannos vuorokaudessa.

Migreenin hoitoon ei suositella aspiriiniin (asetyylisalisyylihappo, ASAan) ja kofeiinin yhdistelmälääkitystä. Myöskään opiaatteja tai yhdistelmälääkkeitä (kofeiini, kodeiini) ei saa käyttää migreenin hoidossa. Näiden käyttöön liittyy suurempi lääkepäänsäryn riski.

Mitä tarkoittaa lääkepäänsärky?

Jos käytät jatkuvasti paljon särkylääkkeitä, seurauksena voi olla lääkepäänsärky, joka johtuu särkylääkkeiden liiallisesta käytöstä.

Liikakäytöksi katsotaan triptaanien, opioidien tai yhdistelmäkipulääkkeiden käyttö jatkuvasti vähintään 10 päivänä kuukaudessa tai muiden kipulääkkeiden (tulehduskipulääkkeet, muut kipulääkkeet ja parasetamoli) käyttö vähintään 15 päivänä kuukaudessa. Rimegepanttiin ei liitetä lääkepäänsäryn riskiä.

Lääkepäänsäryn hoitona on pyrkiminen turvarajoihin, tarvittaessa estolääkkeen aloitus ja toisinaan lääkevierotus; tällöin särkylääkkeiden käyttö pyritään lopettamaan kerralla.

Joillakin lääkevieroitus voi aiheuttaa vieroitusoireita, joiden määrä ja vahvuus voivat vaihdella. Vieroitusoireet (päänsärky, pahoinvointi, verenpaineen kohoaminen, unihäiriöt ja psyykkiset oireet) kestävät yleensä 2–10 päivää, joskus jopa kuukaudenkin. Usein vierotusvaiheessa tarvitaan lyhyttä sairaslomaa.

Migreenin hoito särkylääkkeillä

Migreeniä voidaan hoitaa tavallisilla särkylääkkeillä, esimerkiksi parasetamolilla tai asetyylisalisyylihapolla (aspiriinilla, ASAlla). Näitä voidaan käyttää joko yksinään tai pahoinvointilääkkeen kanssa (esimerkiksi metoklopramidin, joka on reseptilääke).

Muita särkylääkevaihtoehtoja ovat tulehduskipulääkkeet, kuten naprokseeni, ibuprofeeni, diklofenaakki ja ketoprofeeni.

Lääkettä kannattaa ottaa riittävän suuri annos lääkärin määräämällä tavalla kivun lievässä vaiheessa, sillä riittävän suuri lääkeannos kerralla ja varhain otettuna on tehokkaampi kuin useat pienet annokset.

Jos särkylääke ei auta 2 tunnin kuluessa tai kipu palaa nopeasti, suositellaan seuraavien kohtausten hoitoon triptaaneja.

Migreenin hoito triptaaneilla tai rimegepantilla

Triptaanit

Migreenikohtausta voidaan hoitaa triptaaneilla, jotka ovat migreenin hoitoon kehitettyjä täsmälääkkeitä ja reseptilääkkeitä.

Triptaaneja on useita erilaisia, joten jos joku valmiste ei tehoa tai sovi, kannattaa kokeilla toista. Triptaaneja voidaan ottaa suun kautta (tabletti, kielenalustabletti), nenäsuihkeena tai pistoksena.

Osalla triptaaneista vaikutus alkaa nopeammin, osalla hitaammin. Tehokkain vaikutus on saavutettu ottamalla triptaani säryn lievässä vaiheessa ja alle tunnin sisällä säryn alkamisesta. Triptaaneilla ei hoideta auraoireita. Nopein vaikutus on ihon alle pistettävällä sumatriptaanilla.

Jos lääke tehoaa, mutta oireet alkavat uudestaan, uusi lääkeannos voidaan ottaa 2 tunnin kuluttua.

Triptaaneihin saattaa liittyä myös haittavaikutuksia: väsymystä, huimausta, puutumisen tunnetta raajoissa ja painon tai puristuksen tunnetta kaulassa ja rintakehän yläosassa.

Triptaanit eivät altista aivoinfarktille, mutta mikäli potilaalla on sepelvaltimotauti, hoitamaton verenpainetauti tai hänellä on ollut aivohalvaus tai TIA (ohimenevä aivoverenkiertohäiriö), ei triptaaneja käytetä. Vaikka triptaanit eivät näyttäisi lisäävän suoraan verisuonitapahtumien riskiä, on mahdollinen valtimotautien riski huomioitava ennen triptaanihoidon aloitusta.

Triptaanien on osoitettu olevan tehokkaita myös kuukautisiin liittyvän migreenin hoidossa. Kuukautismigreeni kestää usein pitkään ja on voimakasta. Triptaanin käyttö suositellaan aloitettavaksi 2 vuorokautta ennen odotetun kivun alkamista, ja hoitojakso voi kestää 5–7 vuorokautta.

Rimegepantti

Rimegepantti on vaihtoehto, jos triptaanit ovat sopimattomia tai vasta-aiheisia.

Triptaanien ja rimegepantin yhteisvaikutukset muiden lääkkeiden kanssa huomioidaan, kun hoitoa suunnitellaan.

Myös rimegepantti otetaan kivun varhaisessa vaiheessa, mutta annos on ainoastaan 1 tabletti vuorokaudessa.

Rimegepantilla on vähän haittoja, joillain saattaa esiintyä pahoinvointia. Rimegepanttiin ei liity verisuonitapahtumien riskiä.

Päänahka kosketusarka migreenikohtauksen jälkeen?

Jos migreeni hoidetaan tehottomasti, lääke otetaan liian myöhään tai kohtaus pitkittyy, siihen näyttäisi liittyvän keskushermoston kipuradaston herkistymisen riski. Sen seurauksena kipu saattaa pitkittyä ja ihon kipuherkkyys lisääntyy.

Migreenipotilaat tuntevat tämän ihan konkreettisesti niin, että kohtauksen jälkeen päänahka on kosketusarka ja jopa hiusten kampaaminen tai harjaus tuntuu pahalta.

Kipuratojen herkistymistä, johon liittyy migreenin kroonistumisen ja vaikeutumisen riski, voidaan tutkimusten mukaan estää ottamalla triptaani kohtauksen varhaisessa vaiheessa.

Pitkittyneen migreenikohtauksen lääkehoito päivystyksessä

Yleinen syy päätyä ensiapuun on pitkittynyt migreenikohtaus (status migrenosus), joka on kestänyt yhtäjaksoisesti 72 tuntia.

Pitkittyneen migreenikohtauksen hoitoon kuuluu aina ensin sulkea pois muut päänsäryn aiheuttajat. Joskus saatetaan tarvita myös lisätutkimuksia ja neurologia. Käypä hoito -suosituksessa on esitetty Suomen oloihin sopivat migreenikohtauksen hoidon periaatteet päivystysklinikalla .

Migreenin estohoito

Joskus migreeni on todella hankala: kohtaukset haittaavat jokapäiväistä elämää, ovat vaikeita ja hankalia ja niitä on useita kertoja (vähintään 2–3 kertaa) kuukaudessa. Tällöin voidaan harkita migreenin estohoitoa.

Estohoidollakaan kohtausten tuloa ei voida kokonaan estää, mutta niiden määrään sillä voidaan yleensä vaikuttaa.

Hyvänä tuloksena voidaan pitää sitä, että kuukausittaisten migreenipäivien määrä vähenee puoleen aiemmasta.

Estohoito voi olla lääkkeetön, lääkkeellinen tai näiden yhdistelmä.

Lääkkeetön migreenin estohoito

Liikunnan on todettu vähentävän migreenikohtauksia ja niiden voimakkuutta. Tärkeintä on löytää migreenipotilaalle sopiva liikuntamuoto, jota voidaan harrastaa säännöllisesti.

Akupunktion vaikutus näyttäisi olevan pieni, ja psykologisista menetelmistä (esimerkiksi rentoutusharjoitteet, kognitiivinen käyttäytymisterapia, biofeedback) on saatavilla vasta vähän hyvälaatuista tutkimustietoa, mutta toki niitäkin voi kokeilla.

Samoin tutkimusnäyttöä on vasta vähän fysioterapeuttisista menetelmistä tai manipulaatiohoitojen ja dieettien hyödyistä.

Lääkkeellinen migreenin estohoito

Aikuisten migreenin estohoitoon käytettävät lääkkeet ja niiden annokset on esitetty Käypä hoito -suosituksen taulukossa Aikuisten migreenin estohoito .

Estohoitolääkkeinä voidaan käyttää tiettyjä tablettilääkkeitä.

Vaikeahoitoisessa tilanteessa voidaan käyttää pistettäviä biologisia lääkkeitä ja kroonisessa migreenissä esimerkiksi onabotuliinitoksiiniaa. Kroonisella migreenillä tarkoitetaan sitä, että päänsärkypäiviä on 3 kuukauden aikana vähintään 15 päivänä kuukaudessa ja migreenin kriteerit täyttyvät vähintään 8 päivänä kuukaudessa. Onabotuliinin on todettu olevan tehokas kroonisen migreenin hoidossa. Käytännössä hoitoa antaa neurologi.

Uudet, varsinaiset migreenin täsmäestolääkkeet salpaavat kalsitoniinikaltaisen peptidin (CGRP) tulehdusvälittäjäainereittiä.

Tablettimuotoiset gepantit ovat uusimpia tässä ryhmässä, ja CGRP-monoklonaalisia vasta-aineita (mAb) käytetään vaikeahoitoisen migreenin estohoidossa. CGRP-mAbeja ja rimegepanttia varten tarvitaan neurologian yksiköstä tai alan erikoislääkäriltä B-lausunto.

Uudet CGRP-välittäjäainereittiä salpaavat estohoidot ja onabotuliinitoksiini ovat yleensä hyvin siedettyjä. Niiden käyttö aloitetaan neurologin toimesta suoraan hoitoannoksella.

Tavanomaisen estolääkityksen annostusta puolestaan nostetaan pikkuhiljaa, jotta vältettäisiin siihen liittyvät haittavaikutukset.

Estolääkityksen tehoa voidaan arvioida vasta 2–3 kuukauden kuluttua aloituksesta. Seurantakäynnit sovitaan yksilöllisesti, mutta onnistuneenkin estohoidon aikana lääkärin tulee arvioida tilanne vähintään kerran vuodessa.

Estohoidon tehon seuraamiseksi tulee seurata päänsäryn esiintyvyyttä. Tästä syystä päänsärkypäiväkirjan pitäminen pitäisikin aloittaa jo ennen estohoidon aloitusta (esimerkiksi Migreeniyhdistyksen Päänsärkypäiväkirjat tai Nuorten päänsärkypäiväkirja ).

Miten voin helpottaa oloani itse?

Jokaisen migreenipotilaan tilanne on erilainen, mutta näitä keinoja kannattaa ainakin kokeilla:
Viileä, pimeä, hiljainen ja raikas ympäristö
Lepo ja nukkuminen
Kylmä kääre
Pyri selvittämään sellaiset asiat, joiden tiedät laukaisevan migreenin tai pahentavan migreenikohtausta. Tällaisia voivat olla muun muassa kirkas ja vilkkuva valo, alkoholi, hajut, kuumuus tai suuret lämpötilan vaihtelut, valvominen, verensokerin vaihtelut, jopa tietyt ruoka-aineet ja stressitilan muutokset.

Erityisryhmät

Lasten ja nuorten migreeni

Lasten ja nuorten migreenin selvittelyyn riittävät yleensä huolellinen esitietojen läpikäynti ja lääkärin tutkimus. Apuna voidaan käyttää päänsärkypäiväkirjaa.

Lasten ja nuorten lääkkeettömät hoidot ovat samantapaisia kuin aikuistenkin.

Mikäli lääkehoitoa tarvitaan, suositellaan ensisijaiseksi hoidoksi ibuprofeenia, joka voidaan alle 12-vuotiailla yhdistää parasetamoliin ja yli 12-vuotiailla tarvittaessa (auravaiheen loputtua) triptaaniin.

Ensisijainen triptaani on sumatriptaani nenäsuihkeena. Jos se ei tehoa tai nenäsuihkeen maku häiritsee, voidaan kokeilla toista lääkettä tai lääkemuotoa.

Ks. myös Käypä hoito -suosituksen taulukko Lasten migreenikohtauksen lääkehoito .

Lapsilla ja nuorilla ei suositella käytettäväksi pahoinvointiin metoklopramidia. Mikäli pahoinvointi tai oksentelu on voimakasta, voidaan sitä hoitaa tietyillä lääkkeillä päivystyksessä.

Lasten vaikean tai pitkittyneen migreenikohtauksen hoidosta päivystyksessä löytyy Käypä hoito -suosituksesta oma taulukkonsa , samoin estohoidosta .

Kouluikäisten lasten osalta kannattaa kartoittaa myös elintavat: syökö ja juoko hän monipuolisesti ja riittävästi, kuinka paljon ruutuaikaa kertyy päivittäin tai viikoittain, saako hän riittävästi unta ja harrastaako säännöllisesti liikuntaa.

Raskaus ja imetys

Raskauden aikana ensisijainen hoito on lääkkeetön hoito, jossa huomioidaan säännöllinen uni- ja ateriarytmi sekä säännöllinen liikunta.

Mikäli lääkkeitä tarvitaan, turvallisin vaihtoehto on parasetamoli ja pahoinvointiin metoklopramidi. Ibuprofeenia voidaan käyttää 2. raskauskolmanneksen ja imetyksen aikana. Sumatriptaanin satunnaisesta käytöstä ei todennäköisesti ole haittaa, mutta asetyylisalisyylihappoa (aspiriini, ASA) ei suositella raskaana olevien migreenin hoitoon.

Lääkkeellistä estohoitoa käytetään vain poikkeustapauksissa.

Hormonaalinen ehkäisy ja vaihdevuosien hormonikorvaushoito

Migreenipotilaan raskauden ehkäisyyn liittyy rajoituksia. Aurallista migreeniä poteville ei määrätä estrogeeniä sisältäviä yhdistelmäehkäisyvalmisteita (pilleri, ehkäisylaastari tai emätinrengas). He voivat käyttää ei-hormonaalista ehkäisyä (kondomi, kuparikierukka) ja progestiinia sisältäviä ehkäisyvalmisteita (pilleri, ihonalainen implantti tai levonorgestreeliä vapauttava kierukka).

Auratonta migreeniä sairastavat voivat käyttää yhdistelmäehkäisytabletteja, jos kohtausten määrä ei ole suuri eikä muita riskitekijöitä ole.

Vaihdevuosien hormonikorvaushoitoa voi käyttää molemmissa migreenityypeissä. Aivoinfarktin riskiä lisäävät muut tekijät (esim. tupakointi) otetaan huomioon.

Hormonikorvaushoitoon suositellaan geelejä ja laastareita.

Valtimotapahtumat ja migreeni

Migreenissä sepelvaltimotaudin ja aivoinfarktin riski on suurentunut sekä naisilla että miehillä, ja riskiä suurentavat huomattavasti aurallinen migreeni, tupakointi ja naisilla yhdistelmäehkäisytablettien käyttö. Migreeni lisää myös jonkin verran naisten riskiä sairastua verenpainetautiin.

Migreenin yleisyys

Laajan väestötutkimuksen mukaan noin 15 % naisista ja 5 % miehistä kärsii migreenistä. Keskimäärin siis joka 10. meistä potee migreeniä.

Lapsillakin migreeni on yleinen vaiva: koulunsa aloittavista noin 5 % ja yli 10-vuotiaista pojista 8–19,5:llä ja tytöistä 10–28 % on migreeniä.





Kuukautismigreeni
Kuukautismigreeni määritellään aurattomaksi migreeniksi, joka ilmenee aikaikkunassa kaksi vuorokautta ennen tai jälkeen ensimmäisen vuotopäivän (-/+2 vrk 1. vuotopäivän yhteydessä).
Vuorokausia kestävät migreenikohtaukset koetaan vaikeiksi, koska ne ovat tavallista voimakkaampia ja ne pitkittyvät. Myös kohtaushoito kipu- ja täsmälääkkeillä voi osoittautua tehottomaksi, vaikka se muissa kohtauksissa toimisikin.
Kuukautismigreenin syynä pidetään estrogeenitason laskua. Lisäksi kuukautisiin ja migreenin liittyvä stressi ja kertyvä unen puute voivat myötävaikuttaa kuukautismigreenin vaikeuteen.
Kuukautismigreenin hoidossa käytetään tulehduskipulääkkeitä, triptaaneja ja niiden yhdistelmiä sekä pahoinvointilääkkeitä kipujakson ajan.

Yli puolella migreeniä potevista naisista kuukautiset ovat jossain elämänvaiheessa laukaisseet migreenikohtauksen. Useimmilla migreenikohtauksia esiintyy myös muissa kuukautiskierron vaiheissa. Alle10 % potee pelkästään kuukautismigreeniä.

Kuukautismigreenin syyt

Todennäköisimpänä ja tärkeimpänä kuukautismigreeniä laukaisevana tekijänä pidetään veren estrogeenitason laskua. Estrogeenitason laskun ohella kuukautismigreenin syyksi arvellaan kohdun limakalvovuodossa vapautuvia tulehdusvälittäjäaineita, prostaglandiineja.

Kuukautismigreenin tunnistaminen

Kuukautismigreenin olemassaolon voi päätellä seuraamalla migreenin ja kuukautisten yhteyttä kalenterista tai päänsärkypäiväkirjasta. Kuukautismigreeni näyttäytyy kuukausittain toistuvana, pitkittyvänä, 3−5 vuorokautta kestävänä ryvästymänä ja runsaana kipulääkkeen käyttönä.

Yhdistelmäehkäisyä tai keltarauhashormoniehkäisyä käyttävillä naisilla kuukautismigreeni ilmenee pilleritaukojen aikana. Hormonikerukka ei vaikuta hormonitoimintaan, joten vuodottomalla hormonikierukan käyttäjällä esiintyvä kuukautismigreeni näkyy vain päänsärkykalenterissa säännöllisesti toistuvina pitkinä migreenijaksoina.

Seuranta auttaa ennakoimaan seuraavaa kuukautismigreenijaksoa ja voi auttaa lääkityksen ajoituksessa. Seurannan avulla saadaan myös käsitys hoidon onnistumisesta. Seurannassa päiväkirjaan merkitaan kuukautisten alkamispäivä ja kaikki päänsärkypäivät sekä käytetyt kohtauslääkkeet, niiden annosteluajankohta ja teho. Päänsärkypäiväkirja löytyy internetistä esimerkiksi Suomen Migreeniyhdistyksen sivuilta: https://migreeni.org/tietoa/materiaalia-tueksi/paansarkypaivakirja/.

Kuukautismigreenin hoito

Kuukautismigreenin piirteenä on pahimmillaan vuorokausia kestävä työ- ja toimintakyvyn heikkeneminen. Jaksojen toistuessa tarvitaan tehokasta lääkehoitoa.

Lyhyen kohtausestohoidon tavoitteena on estää migreenioireiden alkaminen ja uusiutuminen kipuvuorokauden ja kipujakson aikana. Tällaisella vuorokausia kestävällä kohtausestohoidolla pyritään hallitsemaan kipua, pahoinvointia ja unen laatua sekä ylläpitämään toimintakykyä.

Kohtauslääkkeenä käytetään Käypä hoito -ohjeistuksen mukaista annosta tulehduskipulääkettä tai parasetamolia. Tulehduskipulääkettä (esim. ibu- tai ketoprofeeni) annostellaan kahdesta neljään kertaan päivässä, erillisesti sovitun annoksen mukaan. Tulehduskipulääkkeen etuna ovat kuukautiskipujen lievitys ja vuodon väheneminen. Tulehduskipulääkkeiden käyttöä voivat rajoittaa ruoansulatuskanavan oireet tai allergiat.

Toinen vaihtoehto on migreenin täsmälääkkeen eli triptaanin käyttö. Pitkävaikutteisimpia triptaaneja (nara-ja frovatriptaania, vaikutusajat 6 ja 25 tuntia) annostellaan kahdesti vuorokaudessa. Pitkävaikutteinen frovatriptaani on kuukautismigreenitutkimuksissa osoittautunut joillain potilailla toimivaksi, hyvin siedetyksi ja turvalliseksi hoitovaihtoehdoksi, kun se annostellaan riittävän varhain ja kahdesti vuorokaudessa.

Tulehduskipulääkkeen ja triptaanin yhdistelmä tai yhdistelmävalmisteen käyttö lisää tutkimusten mukaan molempien tehoa, ja lääkitykseen voi ja kannattaa liittää tarvittaessa pahoinvointilääke. Kuukautismigreenin estohoito näillä lääkkeillä pyritään aloittamaan 1–2 päivää ennen odotettua kipujaksoa, ja viimeistään heti kun päänsärky on tunnistettu migreeniksi, ja hoito jatkuu säännöllisenä 3–5 vuorokautta.

Lääkepäänsäryn kehittymistä tai sen riskiä kannattaa seurata päänsärkypäiväkirjan avulla. Triptaaneja ei suosituksen mukaan saa käyttää säännöllisesti yli 9 päivänä kuukaudessa eikä tulehduskipulääkkeitä yli 14 päivänä kuukaudessa..Migreenilääkityksestä, hoidon tavoitteista ja seurannasta on sovittava hoitavan lääkärin kanssa.

Normaalissa ja säännöllisessä kuukautiskierrossa estrogeenilisän käyttö joko laastarin tai geelin muodossa voi hillitä estrogeenitason laskua kierron loppuvaiheessa. Hoitoaika on lyhyt, viikon pituinen, ja se alkaa 3 vuorokautta ennen odotettua vuodon alkua. Hoidon teho on vaihteleva. Koska tällaiseen estrogeenin käyttöön liittyy rajoituksia, on hoidosta päätettävä gynekologin vastaanotolla.

Yhdistelmäehkäisyvalmisteiden käyttö estää munasolun irtoamista (ovulaatiota), ja niiden käyttöön liittyy tasainen estrogeenipitoisuus. Valmisteiden käyttö tauottomana näyttäisi lievittävän parhaiten kuukautismigreeniä. Myös tauottomasta keltarauhashormoniehkäisyvalmisteen käytöstä on saatu hyviä hoitovasteita. Aurattomia migreenejä potevien hoidossa yhdistelmäehkäisyvalmisteen käyttö on mahdollista ja hoidosta vastaa gynekologi. Aurallisessa migreenissä estrogeenia sisältäviä yhdistelmävalmisteita ei saa käyttää.

Hormonikierukan käytöllä tai kohdun poistolla ei ole saavutettu merkittävää vaikutusta estrogeenitason laskusta johtuvaan kuukautismigreeniin. Keltarauhashormonia (levonorgestreeliä) sisältävä hormonikierukka on kuitenkin yli 35-vuotiaalle migreeniä sairastavalle sopiva ehkäisymenetelmä, jonka lisäeduiksi on mainittu vuotojen niukkeneminen ja kuukautiskipujen väheneminen.

Migreenin uusien ja vanhojen estolääkkeiden, kuten CGRP-monoklonaalisten vasta-aineiden, gepanttien, beetasalpaajien, epilepsialääkkeiden ja kipukynnystä nostavien mielialalääkkeiden, käyttö ei ole mielekästä, jos potilas kärsii ainoastaan kuukautismigreenistä. Toimivan estolääkityksen tiedetään kuitenkin vähentävän merkittävästi muita migreenejä kuin puhdasta kuukautismigreeniä, joka jää yleensä viimeiseksi hoitohaasteeksi.

Kuukautismigreenin lääkkeetön hoito

Lääkkeettömistä hoidoista kokemuksellista tietoa on saatu esimerkiksi rentoutusharjoitteista, akupunktiosta, kylmän tai kuuman helpottavista vaikutuksista ja unen laadun parantamisesta. Kuukautisia edeltävien eli premenstruaalisten oireiden ja stressin hallinnassa käyttäytymisterapiat, psykologinen tuki ja rentoutusharjoitukset auttavat useita.

Migreeni, ja erityisesti kuukautismigreeni, on kuitenkin tahdosta riippumaton ilmiö, joka voi ilmetä muiden laukaisevien tekijöiden tai altisteiden välttämisestä huolimatta. Ennaltaehkäisevät tai lääkkeettömät hoidot eivät aina auta riittävästi, vaikka ne lievittäisivätkin kipua ja monia liitännäisoireita. Toimintakykyä haittaavan kuukautismigreenin hoitona suositellaan tehokasta kivunlievitystä.

Sarjoittainen päänsärky
Sarjoittainen päänsärky eli Hortonin neuralgia on äärimmäisen kivulias päänsäryn muoto, joka esiintyy lyhytaikaisina sarjoina silmän seudussa.
Kipu on polttavaa, repivää ja läpitunkevaa. Siihen liittyy kipupuolen silmän punoitusta ja vetistystä sekä samanpuoleisen sieraimen tukkoisuutta ja eritystä.
Sarjoittaisen päänsäryn syytä ei tunneta, ja diagnoosin varmentaminen perustuu lähinnä potilaan haastatteluun.
Hoitovaihtoehtoina on useita kohtaus- ja estohoitolääkkeitä sekä kohtauksen aikainen happihoito.

Yleistä

Sarjoittainen päänsärky vaivaa kolmea henkilöä tuhannesta. Tauti saattaa tuntua harvinaiselta, mutta Suomessa potilaita on noin 15 000.

Sarjoittainen päänsärky alkaa tavallisimmin 30–40 ikävuoden välillä. Noin 70 % tapauksista esiintyy miehillä. Sarjoittaista päänsärkyä voi esiintyä myös lapsilla.

Sarjoittaisen päänsäryn lajit

Episodisessa sarjoittaisessa päänsäryssä kipuja tulee päivittäin viikkojen tai kuukausien jaksoissa, usein samaan vuodenaikaan, joko syksyllä tai keväällä. Kohtausten taajuus vaihtelee: niitä voi olla vain joka toinen päivä tai jopa 8 kohtausta päivässä. Sarjaa seuraa usean kuukauden tai jopa vuosien tauko.

Kroonisessa sarjoittaisessa päänsäryssä kohtauksia on päivittäin. Noin joka kymmenes episodittainen päänsärky kroonistuu.

Sarjoittaisen päänsäryn oireet

Lyhytkestoiset kipukohtaukset sijoittuvat toiselle puolelle päätä, tavallisesti silmän ympärille. Ne voivat heijastua myös päälaelle, poskeen tai kaulaan.

Kivut ilmestyvät varoittamatta, kerran tai useammin vuorokaudessa, tavallisesti aina samaan aikaan. Usein ne herättävät kesken unien. Kohtauksen aikana on vaikea pysyä paikallaan. Kipu kestää hoitamattomana 30–180 minuuttia.

Päänsärkyyn kuuluu lisäksi yksi tai useampi seuraavista oireista:
silmän verestys
kyynelvuoto silmästä
nenän tukkoisuus
kirkas nenäerite
kasvojen hikoilu
kipeän puolen mustuaisen pieneneminen
silmäluomen roikkuminen
luomiturvotus.

Diagnoosi tehdään oirekuvan perusteella. Lisätutkimuksia tarvitaan, jos oireet ovat epätyypillisiä tai lääkkeet eivät auta.

Sarjoittaisen päänsäryn syy ja mekanismi

Säryn syy ja mekanismit ovat vielä osittain tuntemattomia. Tiedetään kuitenkin, että toiminnan häiriön keskus sijaitsee väliaivojen hypotalamuksessa, joka säätelee muiden muassa vuosi- ja vuorokausirytmejä (biologista kelloa) sekä hormonieritystä. Kortisolihormonin, kasvuhormonin ja melatoniinin erityksessä on poikkeamia.

Hypotalamuksen lisäksi myös kolmoishermon ylin, otsan, silmän ja nenän seutuun ulottuva haara ja autonominen (tahdosta riippumaton) hermosto aktivoituvat poikkeavalla tavalla. Nämä paikallistavat kivun silmän seutuun ja aiheuttavat liitännäisoireita, esimerkiksi kyynelvuotoa tai nenän tukkoisuutta.

Kolmoishermon päähaarojen alueet kasvoissa. Kolmoishermo haarautuu kolmeen osaan, silmähermoon, yläleukahermoon ja alaleukahermoon.

Sarjoittaisen päänsäryn laukaisevat tekijät

Laukaisevia tekijöitä eli triggereitä ovat jakson aikana esimerkiksi alkoholi ja liuotinaineet, joskus päiväunet tai uni-valverytmin muutos, liiallinen fyysinen rasitus, voimakkaat kielteiset tunteet ja ilmanpaineen muutokset esimerkiksi vuoristossa tai lentomatkan aikana.

Monet sarjoittaista päänsärkyä sairastavat tupakoivat, muttei tiedetä, onko näillä asioilla keskinäistä yhteyttä.

Sarjoittaisen päänsäryn hoito

Kohtaushoito katkaisee akuutin kivun. Estohoidolla pyritään ennakolta hillitsemään kohtauksia ja lievittämään kipua tai jopa estämään kohtausten tulo. Kun sarja on saatu rauhoittumaan, estolääkitys puretaan vähitellen.

Lääkitys tehoaa parhaiten sarjan alussa, joten lääkäriin on syytä hakeutua heti oireiden ilmetessä. Ilman reseptiä saatavat särkylääkkeet eivät ole tehokkaita kohtauksen hoidossa.

Kohtaushoidot
Happi: lääkkeellinen 100-prosenttinen happi maskilla hengitettynä istuma-asennossa 15–20 minuuttia kerrallaan.
Hoidon voi alkuun toteuttaa helpoimmin lähimmässä terveyskeskuksessa.
Migreenilääkkeet: sumatriptaani 6 mg, pistetään itse ihon alle.

Särkyjakson katkaisuhoito
Kortisoni ensin 60–100 mg/vrk ja siitä laskevin annoksin 1–2 viikon ajan.

Särkyjakson estohoitoon käytettäviä lääkkeitä
Verapamiili on ensisijainen estohoitoon käytettävä lääke.
Muita valmisteita, kuten beetasalpaajia, topiramaattia tai litiumia voidaan käyttää tapauskohtaisesti, ellei verapamiilista ole hyötyä.

Hoitojen tehoa voidaan seurata päänsärkypäiväkirjalla, jonka voi tulostaa Suomen Horton-yhdistyksen tai Suomen Migreeniyhdistyksen sivuilta.

Happihoito

Happihoidon toteuttamiseen tarvitaan happipullo ja tiivis happimaski. Usein kipu loppuu jo 5–7 minuutin happihengityksen aikana. Happihoitoon ei liity sivuvaikutuksia eikä hoidolla ole vuorokautista annosylärajaa.

Hoito toteutetaan yleensä kotona, mutta kevyitä 2 litran happipulloja voi kuljettaa repussa vaikkapa työpaikalle.

Ennen kuin hankkii happihoidossa tarvittavat välineet kotiin, hoidon teho voidaan testata esimerkiksi lähimmässä terveyskeskuksessa, mikäli se on potilaan kipukohtauksen voimakkuuden taso huomioiden mahdollista.

Kotona käytettävän happihoidon suhteen lääkäri soittaa reseptin Linden tai Woikosken asiakaspalveluun, mistä ollaan yhteydessä potilaaseen. Happi voi olla joko kaasumaista tai nestemäistä; olomuoto tulee mainita reseptin annon yhteydessä. Lääkemääräys on voimassa 2 vuotta.

Lääkkeellinen happi ja laitteiden luovutushinta ovat sairausvakuutuslain mukaisesti 40 %:sti peruskorvattavia, maskit eivät ole korvattavia.

Kela-korvauksen saamiseksi Kelaan tulee toimittaa resepti tai A-todistus sekä kuitit maksetuista happilaskuista ja niihin liittyvistä vuokralaskuista. Korvaus maksetaan kolmen kuukauden jaksolta.



Jännityspäänsärky

Keskeistä
Jännityspäänsärky on yleisin päänsäryn muoto.
Jännityspäänsäryllä tarkoitetaan sekä niska-hartiaseudun lihasten jännityksestä että henkisestä kuormituksesta johtuvia päänsärkyjä. Näitä tekijöitä on vaikea erottaa toisistaan päänsäryn taustatekijöinä.
Jännityspäänsäryn diagnoosiin ei tarvita verikokeita tai kuvantamistutkimuksia. Normaalisti oireet ja lääkärin suorittama tutkimus vahvistavat diagnoosin.
Liikunta on tärkeimpiä jännityspäänsäryn esto- ja hoitomuotoja. Mikäli tarvitaan lääkehoitoa, liikunta on aina hyvä yhdistää siihen.

Yleistä

Yli puolet ihmisistä kokee jännityspäänsärkyä jossain vaiheessa elämäänsä. Sitä esiintyy kaikissa ikäryhmissä, jopa lapsilla. Esiintyvyys kuitenkin laskee keski-iän jälkeen.

Miehillä ja naisilla jännityspäänsärkyä esiintyy suunnilleen yhtä paljon.

Krooninen eli pitkäaikainen jännityspäänsärky vaivaa noin kolmea ihmistä sadasta. Kroonisesta päänsärystä puhutaan, kun kuukaudessa on enemmän päänsärkypäiviä kuin säryttömiä päiviä.

Jännityspäänsäryn syyt

Jännityspäänsäryn perimmäistä syytä ei tunneta. Niskan, hartioiden ja päänahan lihasten jännitystilat liittyvät särkyoireen syntyyn, mutta eivät yksin selitä oiretta.

Myös henkiset syyt, kuten masennus, ahdistus ja erilaiset kuormittavat elämäntilanteet, vaikuttavat sekä päänsäryn kehittymiseen että jatkumiseen, mutta tarkemmat taustamekanismit ovat osin tuntemattomia.

Synnynnäinen taipumus jännityspäänsärkyyn ilmeisesti vaihtelee eri ihmisillä. Samoin vaihtelee taipumus reagoida päänsäryllä erilaisiin henkistä jännitystä aiheuttaviin asioihin elämässä.

Jännityspäänsäryn oireet

Jännityspäänsäryn yleisin oire on vähitellen iltaa kohti paheneva tasainen, puristava tai kiristävä, ”pantamainen” tai ”vannemainen” särky. Se tuntuu usein ohimoilla, päälaella tai takaraivolla. Särky tuntuu useimmiten molemmilla puolilla päätä, mutta se voi olla toispuoleistakin. Päälaella voi esiintyä vihlaisevia, repiviä kipuja.

Usein päänsärkyyn liittyy muitakin oireita: yöllä kädet puutuvat ja kävellessä esiintyy huimausta, joka on samantyyppistä kuin kävelisi laivan kannella. Lisäksi päänahka voi olla kosketusarka ja voi esiintyä pahoinvointia ilman oksentelua.

Päänsärky voi toistua useita kertoja kuukaudessa. Joskus päänsärky voi olla miltei jatkuvaa. Normaalisti yöllä saa kuitenkin nukuttua. Säryt eivät herätä, mutta kipu voi alkaa heti aamusta. Jos särkyä on useimpina päivinä kuukaudessa, kyseessä on krooninen päänsärky.

Jännityspäänsäryn itsehoito

Ajoittain esiintyvää päänsärkyä voi hoitaa itsenäisesti. Pääkipua voi lyhytaikaisesti (korkeintaan 5 päivää) lääkitä parasetamolilla tai tulehduskipulääkkeillä, kuten ibuprofeenilla (ks. Kipulääkkeet).

Kroonisen jännityspäänsäryn hoito päivittäisillä särkylääkkeillä ei kannata, sillä lääkkeet aiheuttavat usein haittavaikutuksia. Lisäksi ne paradoksaalisesti aiheuttavat niin sanottua särkylääkepäänsärkyä, jos niitä käytetään vähintään kolmena päivänä viikossa kolmen kuukauden ajan (ks. Särkylääkepäänsärky ja päänsärkylääkkeiden turvallinen käyttö).

Jännityspäänsärystä kärsivän kannattaa harrastaa liikuntaa. Varsinkin ulkoilmassa tapahtuva, oman kunnon mukaan räätälöity liikunta on tehokasta. Lisäksi joogan ja pilateksen tyyppiset lajit, joissa vartalon syvien lihasten voimistaminen yhdistyy yleiseen mielen ja vartalon rentoutukseen, ovat hyviä vaihtoehtoja nimenomaan jännityspäänsäryistä kärsiville.

Lihasjumeja on hyvä hoitaa säännöllisin venyttelyin, joihin voi saada opastusta fysioterapeutilta.

Olisi hyvä löytää itselleen mieluisa liikuntalaji, jotta liikuntaa tulisi harrastettua säännöllisesti. Fysioterapian hyöty on lyhytaikaista, säännöllisen liikunnan hyöty kestää pitkään.

Milloin hoitoon

Tarkkoja ohjeita hoitoon hakeutumisesta ei voida antaa. Ajoittaisessa jännityspäänsäryssä pääperiaatteena on, että jos tilanne on itsehoidolla hallittavissa, sitä voi jatkaa.

Jos itsehoidosta huolimatta päänsärky haittaa liikaa elämää, on aika hakeutua lääkäriin, josta voi saada lisäapua.

Kroonisesta jännityspäänsärystä kärsivän on aina parempi mennä lääkärin vastaanotolle kuin hoitaa oireita jatkuvasti särkylääkkeillä, jotka vain pahentavat tilannetta.

Jännityspäänsäryn hoito

Lääkäri varmistaa aluksi, että kyseessä on jännityspäänsärky eikä muista syistä johtuva päänsärky. Tyypillisen jännityspäänsäryn toteamiseen ei tarvita pään kuvauksia tai muita erityistutkimuksia.

Kroonista jännityspäänsärkyä voidaan hoitaa monilla keinoilla. Niistä mikään ei ole parantava siinä mielessä, että särky loppuisi nopeasti kokonaan. Hoidon tarkoitus on lievittää päänsärkyä siinä määrin, että elämä muuttuu siedettäväksi. Ajan mittaan päänsärystä on mahdollista päästä kokonaan eroon.

Hoitokeinoja ovat lääkehoito ja ei-lääkkeelliset hoidot, kuten liikunta, niskan ja hartioiden seudun fysioterapia sekä akupunktio. Lisäksi kannattaa tarkistuttaa hammaslääkärillä purenta-asiat ja silmälääkärillä mahdolliset taittoviat. Virhepurennat ja taittoviat voivat joskus myötävaikuttaa päänsäryn syntyyn ja pitkittymiseen.

Mikäli pitkittyneen tilanteen vuoksi tarvitaan päänsäryn estolääkitystä, aloitetaan pieni annos pitkäaikaisen kivun hoidossa käytettävää kipukynnystä nostavaa lääkettä, kuten amitriptyliiniä tai nortriptyliiniä. Monesti näiden kanssa käytetään lihaksia rentouttavaa lääkettä. Lääkehoito kestää 3–4 kuukautta. Estolääkkeen tarkoitus on lievittää kipua ja vähentää siten myös särkylääkkeiden säännöllistä käyttöä. Tällöin myös mahdollinen särkylääkepäänsärky väistyy.

Ei-lääkkeellisistä hoidoista fysioterapiaa ja akupunktiohoitoa kannattaa kumpaakin kokeilla ainakin muutaman kerran. Nyrkkisääntönä on, että jos viisi hoitokertaa ei tunnu auttavan, hoitoja ei kannata jatkaa.

Ei-lääkkeellisen hoidon kulmakivi on säännöllinen, mielellään kohtuullisesti rasittava liikunta yhdistettynä edellä mainittuihin lihasjännitystä vähentäviin lajeihin. Nämä rentouttavat niska-hartiaseudun lihaksia esimerkiksi parantamalla niiden verenkiertoa ja hapetusta ja vaikuttavat myös yleiseen henkiseen jaksavuuteen ja mielialaan.

Jännityspäänsäryn ennuste

Jännityspäänsärky väistyy tavallisesti kuukausien mittaan. Usein kyseessä on paljon lyhyempi oireilu, joka on alkanut esimerkiksi jostain henkisesti raskaasta elämänmuutoksesta ja väistyy, kun tilanne taas tasaantuu.

Jännityspäänsäryn ehkäisy

Jännityspäänsäryn ehkäisyyn ei tunneta yleispäteviä keinoja. Ajoittaisesta jännityspäänsärystä kärsivän kannattaa pyrkiä tunnistamaan mahdollisia päänsärkyä lisääviä tekijöitä ja vaikuttaa niihin.

Koska jännityspäänsärky voi osaltaan johtua työhön liittyvistä seikoista, työasennon muuttamisella tai muilla ergonomisilla ratkaisuilla sitä on usein mahdollista vähentää.

Myös henkisiin seikkoihin, kuten työpaineeseen ja muuhun stressiin, on syytä kiinnittää huomiota. Fyysisen kunnon parantaminen liikunnalla ehkäisee päänsärkyjä.

Masennuslääkkeiden, rauhoittavien lääkkeiden (bentsodiatsepiinit) ja verisuonia laajentavien lääkkeiden ei ole todettu vähentävän jännityspäänsäryn ilmenemistä.



Päänsärky
Päänsärky on yleinen oire, joka voi johtua hyvin monenlaisista eri syistä.
Voimakas ja äkillinen päänsärky, johon liittyy poikkeavia muita oireita, on syy hakeutua päivystykselliseen arvioon.
Lievemmänkin päänsäryn vuoksi lääkärin arvio on usein paikallaan, jos särky on toistuvaa ja haittaa normaalia elämää.
Silloin tällöin esiintyvää lievää päänsärkyä, johon ei liity muita oireita, on turvallista seurata ja tarvittaessa hoitaa parasetamolilla tai tulehduskipulääkkeillä.

Päänsäryn syyt

Päänsärky on erittäin yleinen oire, jota liki jokainen ihminen tuntee jossakin elämänsä vaiheessa. Pään alueen särky voi olla peräisin hyvin erilaisista lähteistä: lihaksista, verisuonista, aivokalvoista, aivohermoista, luukalvoista, silmistä, poskionteloista, korvista tai hampaistosta joko hampaisiin tai purentaan liittyen. Itse aivoissa ei ole kipua aistivia hermopäätteitä.

Myös syyt, jotka ärsyttävät edellä mainittujen kudosten kipuhermopäätteitä ja siten aiheuttavat päänsärkyä, ovat moninaisia. Ohimenevän päänsäryn syyt ovat useimmille tuttuja: esimerkiksi jännittäminen, rasitustila tai unenpuute voivat aiheuttaa särkyä. Yleisimpiä toistuvan päänsäryn syitä ovat migreenityyppiset säryt sekä lihasperäiset päänsäryt.

Tulehdustilanteisiin liittyvistä pään kiputiloista tavallisia ovat nenän sivuonteloiden tulehdus sekä korvien ja hampaiden tulehdusten aiheuttamat säryt, harvinaisempia aivokalvojen tulehduskipu, joskin monet virussairaudet saattavat aiheuttaa kiusallisen mutta itsestään paranevan aivokalvoärsytyksen.

Päähän kohdistuvista vammoista on usein seurauksena särkyä, jonka luonne, laajuus ja kesto riippuvat vamman laadusta.

Verenkiertoperäinen särky voi olla peräisin aivoverisuonten ahtautumisesta tai äkillinen, voimakas päänsärky aivoverenvuodosta. Ohimovaltimotulehdukseen (jättisoluarteriitti) kuuluu kova särky ja tunnusteluarkuus ohimolla sekä mahdolliset näön häiriöt.

Hermorataperäisistä säryistä tavallisin on kolmoishermosärky, jossa esiintyy kipuja kasvojen alueella.

Sarjoittainen päänsärky eli Hortonin neuralgia on äärimmäisen kivulias päänsäryn muoto, joka esiintyy lyhytaikaisina sarjoina silmän seudussa toispuoleisena.

Äkillinen voimakas päänsärky voi tulla myös orgasmin tai huomattavan rasituksen (kuten voimaharjoittelu) yhteydessä. Tällaista särkyä kutsutaan myös ponnistuspäänsäryksi. Särky on yleensä lyhytaikainen (15–20 minuuttia), ja jos oireet kestävät pidempään, on aihetta epäillä muita syitä.

Kallonsisäisen kasvaimen oireena voi esiintyä päänsärkyä. Yleensä siihen liittyy myös muita oireita, esimerkiksi puheen tai tunnon häiriöitä tai pahoinvointia.

Purennasta johtuva särky on tyypiltään jomottavaa ja esiintyy usein otsan tai ohimon seudulla. Purentaan liittyvää päänsärkyä voivat aiheuttaa esimerkiksi purentavirheet tai bruksismi.

Päänsärky voi liittyä yhtenä oireena yleisiin sairauksiin, kuten tulehdussairauksiin, aineenvaihduntasairauksiin sekä myrkytyksiin. Kohonnut verenpaine voi oireilla päänsärkynä. Myrkytyksiin liittyvistä tilanteista tavallisin on alkoholinkäytön jälkeinen päänsärky.

Päivittäinen tai lähes päivittäinen särkylääkkeiden käyttö voi ylläpitää lääkkeistä johtuvaa päänsärkyä. Erilaisista aineista (esim. kahvi, alkoholi, muut päihteet, särkylääkkeet) vieroittumiseen voi liittyä alkuvaiheessa päänsärkyä. Särkylääkkeiden lisäksi myös muiden lääkkeiden käyttöön voi haittavaikutuksena liittyä päänsärkyä. Esimerkiksi sepelvaltimotaudin oireiden hoidossa käytetty nitroglyseriini voi aiheuttaa päänsärkyä.

Huomattavaan osaan päänsärkyoireista ei löydetä selittävää syytä. Päänsärky voi olla myös toiminnallinen oire. Usein altistavana tekijänä tällaiselle päänsärylle voivat olla muun muassa unenpuute, epäsäännöllinen ruokailu, jännittäminen, stressi tai joku muu rasitustila.

Päänsäryn itsehoito ja oirearvio

Silloin tällöin esiintyvää lievää päänsärkyä, johon ei liity muita oireita, on turvallista seurata ja tarvittaessa hoitaa parasetamolilla tai tulehduskipulääkkeillä (ks. Kipulääkkeet – turvallinen käyttö). Sama pätee särkyyn, jolle on selvä mutta itsestään paraneva syy, esimerkiksi alkoholinkäytön tai lievän päähän kohdistuneen iskun aiheuttama särky.

Jännityspäänsäryn hoidossa ovat tärkeitä potilaan omat toimet: monipuolinen, itselle mielekäs liikunta, työasentojen muuttaminen, unirytmin korjaaminen, kipualueen hieronta ja lämmitys. Tarvittaessa myös tulehduskipulääkkeiden lyhytaikainen käyttö voi olla avuksi.

Migreenikohtaukset voi migreenidiagnoosin asettamisen jälkeen hoitaa pääasiallisesti omatoimisesti lääkärin kanssa sopivaksi katsotulla lääkehoidolla.

Toistuvaa orgasmipäänsärkyä voidaan tarvittaessa yrittää ehkäistä estolääkityksellä lääkärin tekemän arvion jälkeen.

Toistuvien päänsärkyjen estohoidossa on tärkeää huomioida riittävä uni, säännöllinen ruokailu ja riittävä juominen. Säännöllisesti toistuvasta liikunnasta on yleensä apua niin jännityspäänsäryn, toiminnallisena oireena ilmenevän päänsäryn kuin migreeninkin estohoidossa.

Voit tehdä Omaolo-palvelussa oirearvion, jos sinulla on normaalista poikkeavaa päänsärkyä. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi sitä, että päänsärky on alkanut yllättäen, se on voimakasta tai pitkäkestoista tai rajoittaa toimintakykyäsi. Kysely auttaa sinua arvioimaan, milloin ja millaiseen hoitoon sinun tulee hakeutua sekä miten voit hoitaa oirettasi itse.

Milloin hoitoon?

Välitön hoito

Hoitoon on syytä hakeutua välittömästi, jos päänsärky alkaa yhtäkkisesti voimakkaana tai siihen liittyy muita voimakkaita oireita, kuten
hermoston oireita (tunnottomuus, halvaus, kouristukset, puhehäiriöt), tai tajunnanhäiriöitä
yleistilan heikkenemistä
oksentelua (ellei kyseessä ole tunnistettu migreenikohtaus tai selvästi edeltävään alkoholinkäyttöön liittyvä tilanne)
niskan jäykkyys: leukaa ei saada vietyä rintaan
korkea kuume.

Myös päähän kohdistuneen vamman jälkeinen vähäistä jomotusta voimakkaampi ja varsinkin vamma-aluetta laajemmalla alueella tuntuva särky on aihe hakeutua välittömästi lääkärin tutkittavaksi.

Hoito vuorokauden sisällä

Tilanteen kiireellinen selvittely on tarpeen silloin, kun pelkkä äkisti alkanut särky on kestänyt yhtä mittaa yli vuorokauden ajan.

Hoito lähipäivinä

Tutkimuksiin on myös syytä hakeutua lähipäivinä, jos vähitellen kehittyneeseen tai silloin tällöin esiintyvään särkyyn liittyy muita oireita, kuten pahoinvointia. Samoin pelkän päänsäryn kohtausten tiheneminen on syy ongelman selvittelyyn.

Kiireetön hoito

Hammaslääkärin tutkimus mahdollisen purentavian havaitsemiseksi ja hoitamiseksi on aiheellinen, jos särky tuntuu puremalihaksissa tai leukanivelessä.

Näöntarkastuksessa kannattaa käydä, mikäli herää epäily, että päänsäryt voisivat olla oire heikentyneestä näöstä.

Kaikissa tapauksissa tutkimuksiin on aihetta hakeutua, jos pitkittyvä tai toistuva päänsärky haittaa elämää. Päänsärkyoireen arvioinnissa on suureksi avuksi oirepäiväkirja, johon merkitään säryn luonne, kesto ja sijainti sekä mahdollisten muiden oireiden esiintyminen. Tämä sekä lääkärintutkimus vastaanotolla yhdistettynä yksinkertaisiin laboratoriokokeisiiin riittävät usein päänsäryn syyn selvittelyyn. Lisätutkimuksia, esimerkiksi pään kuvantamistutkimuksia, harkitaan, jos vastaanotolla tehtävissä tutkimuksissa ilmenee tähän tarvetta.



Aivokalvotulehdus


Aikuisten aivokalvotulehdukset ovat yleensä bakteerien tai virusten aiheuttamia.
Bakteerien aiheuttamat Aikuisten aivokalvotulehdukset ovat yleensä bakteerien tai virusten aiheuttamia.
Bakteerien aiheuttamat aivokalvotulehdukset ovat vakavia yleisinfektioita ja niihin liittyy merkittävä kuolleisuus.
Tavallisimmat bakteerimeningiittien aiheuttajat aikuisilla ovat pneumokokki-, meningokokki- ja listeria-bakteerit.
Bakteerien aiheuttamien aivokalvotulehdusten tyypilliset oireet ovat kuume, päänsärky, niskajäykkyys ja oksentelu.
Virusten aiheuttamat aivokalvotulehdukset ovat yleensä oireiltaan lievempiä, eivätkä ne ole henkeä uhkaavia.
Meningiittien, erityisesti bakteerien aiheuttamien, diagnostiikassa lannepistolla saatava selkäydinnesteen tutkiminen on tärkeä toimenpide.
Bakteerimeningiitit tulee aina hoitaa sairaalassa suonensisäisillä antibiooteilla.
Virusten aiheuttamat aivokalvotulehdukset paranevat yleensä itsestään levolla.
Aivokalvotulehduksesta käytetään myös nimitystä meningiitti. Aivokudoksen tulehdus on nimeltään enkefaliitti. Lasten aivokalvotulehduksia käsitellään omassa artikkelissaan.
Aivokalvotulehduksista valtaosan aiheuttavat bakteerit tai virukset. Sienet ja amebat ovat harvinaisia aiheuttajia. Bakteerien ja virusten aiheuttamat tulehdukset eroavat ratkaisevasti toisistaan. Bakteerin aiheuttamat meningiitit ovat henkeä uhkaavia ja vaativat kiireellisen antibioottihoidon. Viruksen aiheuttamat aivokalvotulehdukset ovat lieviä ja valtaosin hyvin itsestään paranevia, eikä niihin ole lääkehoitoa.
Yleisyys ja aiheuttajat
Bakteerit
Bakteerimeningiittien vuosittaiset määrät ovat säilyneet varsin vakaina koko 2000-luvun. Tauteja todetaan noin 110–160 vuosittain (124 vuonna 2020). Yleisimmät aiheuttajabakteerit ovat pneumokokki (Suomessa aikuisilla 13–30 tapausta vuodessa), meningokokki (1–10) ja listeria (5–10) (taulukko ). Stafylokokit aiheuttavat infektioita lähinnä aivo-, kallo- ja selkärankakirurgian jälkeen. Staphylococcus aureus -bakteerin aiheuttama aivokalvotulehdus on usein osa verenmyrkytystä (sepsistä) tai sydämen sisäkalvon tulehdusta (endokardiittia). Harvinaisempia aiheuttajabakteereita ovat borrelia, tuberkuloosi ja mykoplasma. Haemophilus-bakteeri on harvinaistunut meningiittien aiheuttajien joukosta, kun lasten yleiset Hib-rokotukset aloitettiin vuosituhannen alussa.
Pneumokokin, listerian ja tuberkuloosibakteerin aiheuttamat taudit ovat yleisempiä iäkkäillä, kun taas meningokokin aiheuttama tauti on yleisempi lapsilla ja nuorilla aikuisilla. Listeria on erityinen mutta harvinainen immuunipuutteisten henkilöiden, iäkkäiden ja raskaana olevien riski. Pikkulasten vuonna 2010 aloitetut yleiset pneumokokkirokotukset eivät ole ainakaan vielä selvästi vähentäneet pneumokokin aiheuttamien aikuisten aivokalvotulehdusten määrää. Koronapandemian aikana pneumokokki- ja meningokokki-bakteereiden aiheuttamat aivokalvotulehdukset aikuisilla näyttäisivät vähentyneen. Todennäköisesti näiden määrä palautuu pandemiaa edeltävälle tasolle nopeastikin.
Virukset
Virusten aiheuttamia aivokalvotulehduksia esiintyy Suomessa todennäköisesti useita satoja vuosittain. Niiden määrää ei tiedetä tarkkaan, koska lievä aivokalvotulehdus on silloin tällöin osa yleisten hengitystievirusten, kuten influenssaviruksen, aiheuttamia infektiota. Koska tiedolla ei ole merkitystä taudin kulun tai hoidon kannalta, virusta ei yleensä pyritä etsimään ja nimeämään.
Todetuista viruksista aivokalvotulehdusta aiheuttavat useimmin enterovirukset, jotka ovat noin joka neljännen aikuisen virusmeningiitin aiheuttajia. Enterovirukset aiheuttavat aivokalvotulehdusta yleisemmin hengitystie- tai suolistoinfektioita. Koronapandemian aikana enterovirusten aiheuttamat meningiitit ovat olleet harvinaisia. Koska enterovirukset tarttuvat yleensä henkilöstä toiseen hengitystie-eritteiden välityksellä, koronapandemian aiheuttamat torjuntatoimet ovat vaikuttaneet näidenkin virusten esiintymiseen Suomen väestössä. Toiseksi yleisimmin löydetty on Herpes simplex -virus (yskänrokkovirus, 50 tapausta). Puutiaisaivotulehdusvirus (TBE-virus) aiheuttaa myös aivokalvotulehduksia ilman aivo-oireita. Lisäksi lievä virusaivokalvotulehdus on mukana melko usein vesirokossa ja sikotaudissa. Näissa infektioissa aivokalvotulehdus ilmenee yleensä vain tavallista ankarampana tai pidempänä päänsärkynä. Aivokalvotulehdus jääkin yleensä tuolloin kokonaan huomiotta. Rokotusten ansioista sikotaudin ja vesirokon aiheuttamat aivokalvotulehdukset ovat vähentyneet vuosikymmenien aikana.
Samat virukset jotka aiheuttavat aivokalvotulehdusta, aiheuttavat myös aivokudoksen tulehduksia (enkefaliitteja). Herpes-virus on tärkein aivotulehduksen aiheuttaja Suomessa.
Aivokalvotulehduksen oireet
Bakteeritauti
Korkea kuume, päänsärky, niskajäykkyys, sekavuus ja tajunnan häiriöt ovat tyypillisiä bakteerin aiheuttaman aivokalvotulehduksen oireita. Usein esiintyy myös pahoinvointia. Jokaisella sairastuneella on kuumeen lisäksi ainakin jokin näistä oireista.
Bakteeritaudeissa yleiskunto romahtaa yleensä päivän, parin kuluessa. Huonokuntoisuuden huomaa arkipäivän askareiden jaksamisessa. Hyvin iäkkäillä tauti voi olla kuumeetonkin, eikä huonokuntoisuuden syyksi aina tule ajateltua aivokalvotulehdusta.
Listerian ja tuberkuloosibakteerin aiheuttamien infektioiden oireet kehittyvät muita bakteerimeningiittejä hitaammin. Siten ne muistuttavat oireiltaan aluksi enemmän viruksen aiheuttamaa aivotulehdusta kuin esimerkiksi pneumokokin tai meningokokin aiheuttamaa aivokalvotulehdusta.
Kuolleisuus meningokokin ja pneumokokin aiheuttamaan aivokalvotulehdukseen on suuri (10–20 %). Lisäksi 5–20 %:lle selvinneistä jää jälkivaurioita, kuten kuulon tai näön ongelmia tai muita hermosto-oireita.
Virustauti
Virusten aiheuttamissa aivokalvotulehduksissa oireet ovat kuume, päänsärky, niskajäykkyys, oksentelu ja joskus silmien valonarkuus. Kuume on harvoin yhtä korkea kuin bakteeritaudeissa. Tajunnan alentumista tai muita hermosto-oireita tautiin ei liity. Keskushermosto-oireita, kuten levottomuutta, harha-aistimuksia, sekavuutta ja tajunnan hämärtymistä, ilmenee vain, jos taudissa on mukana viruksen aiheuttama aivotulehdus. Samaan aikaan ilmenevät hengitystieoireet tai ihorakkulat voivat myös johtaa aiheuttajan jäljille.
Virustaudissa yleiskunto säilyy koko ajan hyvänä. Tauti paranee itsestään yleensä parin viikon aikana, eikä se johda juurikaan jälkitauteihin. Päänsärkytaipumus voi kuitenkin jatkua useita viikkoja.
Milloin lääkäriin?
Lääkäriin on syytä hakeutua, jos kuumetautiin liittyy yleiskunnon selvä huononeminen tai hermostoperäisiä oireita. Tällaisia oireita voivat olla todellisuuden hämärtyminen, harha-aistimukset tai sekavuus tai toisaalta puutumisen tai halvauksen tunne kasvoissa tai raajoissa. Tällöin on syytä lähteä välittömästi päivystysvastaanotolle.
Pelkkä kuume ja päänsärky ilman selvää vaikutusta muuhun kuntoon eivät herätä bakteerin aiheuttaman aivokalvotulehduksen epäilyä, koska nämä oireet ovat hyvin yleisiä virusinfektioiden yhteydessä. Jos kuume ja päänsärky ainoina oireina kuitenkin jatkuvat yhtään lievittymättä yli kolme päivää, lääkärin arvio on joka tapauksessa aiheellinen.
Aivokalvotulehduksen toteaminen
Aivokalvotulehdusta sairastavalla havaitaan usein niskan jäykkyys, joka ei johdu niskakivusta. Tällöin leuan taivuttaminen rintaan kiinni tai istuminen tasaisella alustalla jalat suorassa kulmassa eivät onnistu. Näitä voi kokeilla itsekin kotona. Vihjeen taudin aiheuttajasta voi saada oireiden aikataulusta. Virustaudissa oireet säilyvät ennallaan tai lievittyvät kolmen ensimmäisen päivän aikana, mutta bakteeritaudeissa ne lisääntyvät päivä päivältä.
Veren tulehdusarvoa (CRP-arvoa) voidaan käyttää bakteeritaudin erottamiseen virustaudista. Siitä on hyötyä vain, jos oire on kestänyt vähintään vuorokauden, eikä se silloinkaan varmuudella erota bakteeri- ja virustautia toisistaan.
Lannepistolla otettavalla selkäydintutkimuksella saadaan varmimmin selville, onko kyseessä aivokalvotulehdus. Selkäydinnäytteestä voidaan tunnistaa aiheuttajavirus tai -bakteeri sekä mille antibiootille bakteeri on herkkä. Jos oireet ja taudin kulku ovat hyvin tyypilliset virusmeningiitille, selkäydintutkimusta ei tarvita, koska tieto ei vaikuta hoitoon.
Yleensä tehdään myös aivojen kuvantamistutkimus, jolla etsitään sellaisia tulehduspesäkkeitä (aivopaiseita), joista märkä voidaan tyhjentää neulan avulla. Samalla voidaan todeta, onko aivopaine koholla ja onko mukana myös aivotulehdus.
Bakteeritulehduksen hoito
Bakteerin aiheuttaman aivokalvotulehduksen hoitoon kuuluu aina suonensisäisesti annettava antibioottihoito sairaalassa. Antibioottihoito tulee aloittaa välittömästi, kun epäily taudista on herännyt. Aivopaineen laskemisessa käytetään yleensä kortisonivalmisteita (esim. deksametasonia).
Virustulehduksen hoito
Vain osaan virusten aiheuttamista aivokalvotulehduksista on olemassa viruslääkehoito. Lepo pahimpien oireiden aikana voi hieman lievittää oireita, mutta kevyt liikkeelläolo taudin aikana ei hidasta lopullista paranemista. Aivokalvotulehduksen hoitoon käytetään asikloviiria, kun aiheuttaja on Herpes simplex- tai vesirokkovirus, ja influenssalääkkeitä (oseltamiviiria), kun aiheuttaja on influenssavirus. Muiden virusten aiheuttamiin aivotulehduksiin ei ole tepsivää lääkettä. Jos virustulehdukseen liittyy aivo-oireita (esim. tajunnan häiriöitä tai halvauksia), kyseessä on aivokudoksen tulehdus, enkefaliitti.
Aivokalvotulehduksen ehkäisy
Aivokalvotulehduksia aiheuttavia viruksia ja bakteereita on koko ajan terveessäkin väestönosassa. Ympäristöstä saatavaa aivokalvotulehdustartuntaa ei voi kuitenkaan ehkäistä omalla hygienialla. Kylmettyminen ja talvella ilman päähinettä kulkeminen eivät lisää aivokalvotulehduksen riskiä. Lähiyhteys aivokalvotulehdukseen sairastuneeseen ei johda uusiin tartuntoihin. Poikkeus tästä on meningokokkitauti, joskin senkin kohdalla riski on vähäinen. Noin yksi tuhannesta meningokokkitautiin sairastavaan kosketuksissa olleesta sairastuu. Silti yhden sairastuessa häneen läheisessä kontaktissa olleet suojataan 1–2 päivän ”puhdistushoidolla” antibiootein (fluorokinolonilla tai rifampisiinilla). Suojattavia ovat silloin esimerkiksi potilasta hoitaneet ja sairastuneen pisaroille ilman suu- ja nenäsuojusta altistuneet, perheenjäsenet, varuskunnassa samassa tuvassa asuneet ja pikkulapsilla päivähoidon ryhmä.
Pneumokokkia ja meningokokkia vastaan on rokote. Lasten yleinen rokottaminen voi vähentää jonkin verran aikuistenkin vakavia pneumokokki-infektiota. Koronapandemian aikana sekä meningokokin että pneumokokin aiheuttamat vakavat infektiot näyttävät vähentyneen myös aikuisilla. On kuitenkin todennäköistä, että iäkäs henkilö itse saa pneumokokkirokotuksen ottaessaan ainakin jonkin verran suojaa.
Meningokokki-bakteerit jaetaan bakteerin pintarakenteiden perusteella 12 alaryhmään, joista tärkeimmät ovat A, B, C, W, X ja Y. Suomessa tavallisimmat taudinaiheuttajat kuuluvat ryhmiin B, C ja Y. Meningokokkien alaryhmiä A, C ja WY vastaan on rokotteita, ja lisäksi on erillinen rokote B-ryhmää vastaan. Suomessa ei ole ollut merkittävää meningokokkien aiheuttamaa epidemiaa 1970-luvun jälkeen. Silloin väestöä rokotettiin laajasti. Nykyään rokotuksia annetaan Suomessa matkailijoille, jotka aikovat oleskella taudin esiintymisalueella (trooppisessa Afrikassa) pitempiä aikoja (ks. Matkailijan rokotukset). Lisäksi meningokokkirokotus (ACWY-rokote) annetaan puolustusvoimissa palveleville ja niille, joilta perna joudutaan poistamaan.
ovat vakavia yleisinfektioita ja niihin liittyy merkittävä kuolleisuus.
Tavallisimmat bakteerimeningiittien aiheuttajat aikuisilla ovat pneumokokki-, meningokokki- ja listeria-bakteerit.
Bakteerien aiheuttamien aivokalvotulehdusten tyypilliset oireet ovat kuume, päänsärky, niskajäykkyys ja oksentelu.
Virusten aiheuttamat aivokalvotulehdukset ovat yleensä oireiltaan lievempiä, eivätkä ne ole henkeä uhkaavia.
Meningiittien, erityisesti bakteerien aiheuttamien, diagnostiikassa lannepistolla saatava selkäydinnesteen tutkiminen on tärkeä toimenpide.
Bakteerimeningiitit tulee aina hoitaa sairaalassa suonensisäisillä antibiooteilla.
Virusten aiheuttamat aivokalvotulehdukset paranevat yleensä itsestään levolla.

Aivokalvotulehduksesta käytetään myös nimitystä meningiitti. Aivokudoksen tulehdus on nimeltään enkefaliitti. Lasten aivokalvotulehduksia käsitellään omassa artikkelissaan.

Aivokalvotulehduksista valtaosan aiheuttavat bakteerit tai virukset. Sienet ja amebat ovat harvinaisia aiheuttajia. Bakteerien ja virusten aiheuttamat tulehdukset eroavat ratkaisevasti toisistaan. Bakteerin aiheuttamat meningiitit ovat henkeä uhkaavia ja vaativat kiireellisen antibioottihoidon. Viruksen aiheuttamat aivokalvotulehdukset ovat lieviä ja valtaosin hyvin itsestään paranevia, eikä niihin ole lääkehoitoa.

Yleisyys ja aiheuttajat

Bakteerit

Bakteerimeningiittien vuosittaiset määrät ovat säilyneet varsin vakaina koko 2000-luvun. Tauteja todetaan noin 110–160 vuosittain (124 vuonna 2020). Yleisimmät aiheuttajabakteerit ovat pneumokokki (Suomessa aikuisilla 13–30 tapausta vuodessa), meningokokki (1–10) ja listeria (5–10) (taulukko ). Stafylokokit aiheuttavat infektioita lähinnä aivo-, kallo- ja selkärankakirurgian jälkeen. Staphylococcus aureus -bakteerin aiheuttama aivokalvotulehdus on usein osa verenmyrkytystä (sepsistä) tai sydämen sisäkalvon tulehdusta (endokardiittia). Harvinaisempia aiheuttajabakteereita ovat borrelia, tuberkuloosi ja mykoplasma. Haemophilus-bakteeri on harvinaistunut meningiittien aiheuttajien joukosta, kun lasten yleiset Hib-rokotukset aloitettiin vuosituhannen alussa.

Pneumokokin, listerian ja tuberkuloosibakteerin aiheuttamat taudit ovat yleisempiä iäkkäillä, kun taas meningokokin aiheuttama tauti on yleisempi lapsilla ja nuorilla aikuisilla. Listeria on erityinen mutta harvinainen immuunipuutteisten henkilöiden, iäkkäiden ja raskaana olevien riski. Pikkulasten vuonna 2010 aloitetut yleiset pneumokokkirokotukset eivät ole ainakaan vielä selvästi vähentäneet pneumokokin aiheuttamien aikuisten aivokalvotulehdusten määrää. Koronapandemian aikana pneumokokki- ja meningokokki-bakteereiden aiheuttamat aivokalvotulehdukset aikuisilla näyttäisivät vähentyneen. Todennäköisesti näiden määrä palautuu pandemiaa edeltävälle tasolle nopeastikin.

Virukset

Virusten aiheuttamia aivokalvotulehduksia esiintyy Suomessa todennäköisesti useita satoja vuosittain. Niiden määrää ei tiedetä tarkkaan, koska lievä aivokalvotulehdus on silloin tällöin osa yleisten hengitystievirusten, kuten influenssaviruksen, aiheuttamia infektiota. Koska tiedolla ei ole merkitystä taudin kulun tai hoidon kannalta, virusta ei yleensä pyritä etsimään ja nimeämään.

Todetuista viruksista aivokalvotulehdusta aiheuttavat useimmin enterovirukset, jotka ovat noin joka neljännen aikuisen virusmeningiitin aiheuttajia. Enterovirukset aiheuttavat aivokalvotulehdusta yleisemmin hengitystie- tai suolistoinfektioita. Koronapandemian aikana enterovirusten aiheuttamat meningiitit ovat olleet harvinaisia. Koska enterovirukset tarttuvat yleensä henkilöstä toiseen hengitystie-eritteiden välityksellä, koronapandemian aiheuttamat torjuntatoimet ovat vaikuttaneet näidenkin virusten esiintymiseen Suomen väestössä. Toiseksi yleisimmin löydetty on Herpes simplex -virus (yskänrokkovirus, 50 tapausta). Puutiaisaivotulehdusvirus (TBE-virus) aiheuttaa myös aivokalvotulehduksia ilman aivo-oireita. Lisäksi lievä virusaivokalvotulehdus on mukana melko usein vesirokossa ja sikotaudissa. Näissa infektioissa aivokalvotulehdus ilmenee yleensä vain tavallista ankarampana tai pidempänä päänsärkynä. Aivokalvotulehdus jääkin yleensä tuolloin kokonaan huomiotta. Rokotusten ansioista sikotaudin ja vesirokon aiheuttamat aivokalvotulehdukset ovat vähentyneet vuosikymmenien aikana.

Samat virukset jotka aiheuttavat aivokalvotulehdusta, aiheuttavat myös aivokudoksen tulehduksia (enkefaliitteja). Herpes-virus on tärkein aivotulehduksen aiheuttaja Suomessa.

Aivokalvotulehduksen oireet

Bakteeritauti

Korkea kuume, päänsärky, niskajäykkyys, sekavuus ja tajunnan häiriöt ovat tyypillisiä bakteerin aiheuttaman aivokalvotulehduksen oireita. Usein esiintyy myös pahoinvointia. Jokaisella sairastuneella on kuumeen lisäksi ainakin jokin näistä oireista.

Bakteeritaudeissa yleiskunto romahtaa yleensä päivän, parin kuluessa. Huonokuntoisuuden huomaa arkipäivän askareiden jaksamisessa. Hyvin iäkkäillä tauti voi olla kuumeetonkin, eikä huonokuntoisuuden syyksi aina tule ajateltua aivokalvotulehdusta.

Listerian ja tuberkuloosibakteerin aiheuttamien infektioiden oireet kehittyvät muita bakteerimeningiittejä hitaammin. Siten ne muistuttavat oireiltaan aluksi enemmän viruksen aiheuttamaa aivotulehdusta kuin esimerkiksi pneumokokin tai meningokokin aiheuttamaa aivokalvotulehdusta.

Kuolleisuus meningokokin ja pneumokokin aiheuttamaan aivokalvotulehdukseen on suuri (10–20 %). Lisäksi 5–20 %:lle selvinneistä jää jälkivaurioita, kuten kuulon tai näön ongelmia tai muita hermosto-oireita.

Virustauti

Virusten aiheuttamissa aivokalvotulehduksissa oireet ovat kuume, päänsärky, niskajäykkyys, oksentelu ja joskus silmien valonarkuus. Kuume on harvoin yhtä korkea kuin bakteeritaudeissa. Tajunnan alentumista tai muita hermosto-oireita tautiin ei liity. Keskushermosto-oireita, kuten levottomuutta, harha-aistimuksia, sekavuutta ja tajunnan hämärtymistä, ilmenee vain, jos taudissa on mukana viruksen aiheuttama aivotulehdus. Samaan aikaan ilmenevät hengitystieoireet tai ihorakkulat voivat myös johtaa aiheuttajan jäljille.

Virustaudissa yleiskunto säilyy koko ajan hyvänä. Tauti paranee itsestään yleensä parin viikon aikana, eikä se johda juurikaan jälkitauteihin. Päänsärkytaipumus voi kuitenkin jatkua useita viikkoja.

Milloin lääkäriin?

Lääkäriin on syytä hakeutua, jos kuumetautiin liittyy yleiskunnon selvä huononeminen tai hermostoperäisiä oireita. Tällaisia oireita voivat olla todellisuuden hämärtyminen, harha-aistimukset tai sekavuus tai toisaalta puutumisen tai halvauksen tunne kasvoissa tai raajoissa. Tällöin on syytä lähteä välittömästi päivystysvastaanotolle.

Pelkkä kuume ja päänsärky ilman selvää vaikutusta muuhun kuntoon eivät herätä bakteerin aiheuttaman aivokalvotulehduksen epäilyä, koska nämä oireet ovat hyvin yleisiä virusinfektioiden yhteydessä. Jos kuume ja päänsärky ainoina oireina kuitenkin jatkuvat yhtään lievittymättä yli kolme päivää, lääkärin arvio on joka tapauksessa aiheellinen.

Aivokalvotulehduksen toteaminen

Aivokalvotulehdusta sairastavalla havaitaan usein niskan jäykkyys, joka ei johdu niskakivusta. Tällöin leuan taivuttaminen rintaan kiinni tai istuminen tasaisella alustalla jalat suorassa kulmassa eivät onnistu. Näitä voi kokeilla itsekin kotona. Vihjeen taudin aiheuttajasta voi saada oireiden aikataulusta. Virustaudissa oireet säilyvät ennallaan tai lievittyvät kolmen ensimmäisen päivän aikana, mutta bakteeritaudeissa ne lisääntyvät päivä päivältä.

Veren tulehdusarvoa (CRP-arvoa) voidaan käyttää bakteeritaudin erottamiseen virustaudista. Siitä on hyötyä vain, jos oire on kestänyt vähintään vuorokauden, eikä se silloinkaan varmuudella erota bakteeri- ja virustautia toisistaan.

Lannepistolla otettavalla selkäydintutkimuksella saadaan varmimmin selville, onko kyseessä aivokalvotulehdus. Selkäydinnäytteestä voidaan tunnistaa aiheuttajavirus tai -bakteeri sekä mille antibiootille bakteeri on herkkä. Jos oireet ja taudin kulku ovat hyvin tyypilliset virusmeningiitille, selkäydintutkimusta ei tarvita, koska tieto ei vaikuta hoitoon.

Yleensä tehdään myös aivojen kuvantamistutkimus, jolla etsitään sellaisia tulehduspesäkkeitä (aivopaiseita), joista märkä voidaan tyhjentää neulan avulla. Samalla voidaan todeta, onko aivopaine koholla ja onko mukana myös aivotulehdus.

Bakteeritulehduksen hoito

Bakteerin aiheuttaman aivokalvotulehduksen hoitoon kuuluu aina suonensisäisesti annettava antibioottihoito sairaalassa. Antibioottihoito tulee aloittaa välittömästi, kun epäily taudista on herännyt. Aivopaineen laskemisessa käytetään yleensä kortisonivalmisteita (esim. deksametasonia).

Virustulehduksen hoito

Vain osaan virusten aiheuttamista aivokalvotulehduksista on olemassa viruslääkehoito. Lepo pahimpien oireiden aikana voi hieman lievittää oireita, mutta kevyt liikkeelläolo taudin aikana ei hidasta lopullista paranemista. Aivokalvotulehduksen hoitoon käytetään asikloviiria, kun aiheuttaja on Herpes simplex- tai vesirokkovirus, ja influenssalääkkeitä (oseltamiviiria), kun aiheuttaja on influenssavirus. Muiden virusten aiheuttamiin aivotulehduksiin ei ole tepsivää lääkettä. Jos virustulehdukseen liittyy aivo-oireita (esim. tajunnan häiriöitä tai halvauksia), kyseessä on aivokudoksen tulehdus, enkefaliitti.

Aivokalvotulehduksen ehkäisy

Aivokalvotulehduksia aiheuttavia viruksia ja bakteereita on koko ajan terveessäkin väestönosassa. Ympäristöstä saatavaa aivokalvotulehdustartuntaa ei voi kuitenkaan ehkäistä omalla hygienialla. Kylmettyminen ja talvella ilman päähinettä kulkeminen eivät lisää aivokalvotulehduksen riskiä. Lähiyhteys aivokalvotulehdukseen sairastuneeseen ei johda uusiin tartuntoihin. Poikkeus tästä on meningokokkitauti, joskin senkin kohdalla riski on vähäinen. Noin yksi tuhannesta meningokokkitautiin sairastavaan kosketuksissa olleesta sairastuu. Silti yhden sairastuessa häneen läheisessä kontaktissa olleet suojataan 1–2 päivän ”puhdistushoidolla” antibiootein (fluorokinolonilla tai rifampisiinilla). Suojattavia ovat silloin esimerkiksi potilasta hoitaneet ja sairastuneen pisaroille ilman suu- ja nenäsuojusta altistuneet, perheenjäsenet, varuskunnassa samassa tuvassa asuneet ja pikkulapsilla päivähoidon ryhmä.

Pneumokokkia ja meningokokkia vastaan on rokote. Lasten yleinen rokottaminen voi vähentää jonkin verran aikuistenkin vakavia pneumokokki-infektiota. Koronapandemian aikana sekä meningokokin että pneumokokin aiheuttamat vakavat infektiot näyttävät vähentyneen myös aikuisilla. On kuitenkin todennäköistä, että iäkäs henkilö itse saa pneumokokkirokotuksen ottaessaan ainakin jonkin verran suojaa.

Meningokokki-bakteerit jaetaan bakteerin pintarakenteiden perusteella 12 alaryhmään, joista tärkeimmät ovat A, B, C, W, X ja Y. Suomessa tavallisimmat taudinaiheuttajat kuuluvat ryhmiin B, C ja Y. Meningokokkien alaryhmiä A, C ja WY vastaan on rokotteita, ja lisäksi on erillinen rokote B-ryhmää vastaan. Suomessa ei ole ollut merkittävää meningokokkien aiheuttamaa epidemiaa 1970-luvun jälkeen. Silloin väestöä rokotettiin laajasti. Nykyään rokotuksia annetaan Suomessa matkailijoille, jotka aikovat oleskella taudin esiintymisalueella (trooppisessa Afrikassa) pitempiä aikoja (ks. Matkailijan rokotukset). Lisäksi meningokokkirokotus (ACWY-rokote) annetaan puolustusvoimissa palveleville ja niille, joilta perna joudutaan poistamaan.



Pään vammat
Pään vammat ovat yleensä seurausta esimerkiksi kaatuessa päähän osuneesta iskusta. Iskun seurauksena voi syntyä eriasteisia pinnallisia tai kallonsisäisiä vammoja.
Jos vammaenergia on suuri tai henkilö on tajuton, tulee välittömästi soittaa hätänumeroon 112. Pään vamman jälkeen esiintyvä muistamattomuus esimerkiksi saman aamun tapahtumista tai merkittävät muut oireet edellyttävät myös päivystyksellistä arviota.
Lievempi aivovamma, kuten aivotärähdys, paranee yleensä erinomaisesti kotihoito- ja seurantaohjein.
Pään vamman jälkeen henkilön vointia ja tilaa on aina seurattava.

Yleistä

Suomessa sattuu vuosittain arviolta 4 000 vakavaa aivovammaa ja ainakin 20 000 lievää aivovammaa. Näiden lisäksi yleisiä päivystyksellisesti hoidettavia pään vammoja ovat ompelua vaativat runsaasti vuotavat haavat. Alkoholin arvioidaan liittyvän ainakin puoleen tapauksista. Vakavista aivovammoista merkittävä osa olisi ehkäistävissä esimerkiksi käyttämällä kypärää ja maltillisemmalla alkoholinkäytöllä. Myös väkivallan ehkäisy on tärkeää. Vakava aivovamma on aina kriisi vammautuneelle ja hänen läheisilleen, ja läheisten tuki onkin tärkeää kuntoutumisessa.

Päähän kohdistuneen iskun seurauksena voi syntyä eriasteisina pinnallisia tai kallon sisäisiä vammoja. Seisaaltaan kaaduttaessa pään isku maahan aiheuttaa voimakkaan vammaenergian myös kaularankaan, ja yli 65-vuotiailla tuleekin aina huomioida myös kauluarankamurtuman mahdollisuus niskan ollessa kipeä. Rankamurtumia käsitellään artikkelissa selkävammat. Pään alueen muiden osien vammoja käsitellään artikkeleissa Kasvovammat ja kasvomurtumat, Silmävammat ja Korvavammat, korvalehden, korvakäytävän ja tärykalvon vammat. Lasten pään vammoja käsitellään tarkemmin artikkeleissa Aivotärähdys lapsella ja Lapsen aivotärähdys ja lievä pään vamma - seurantaohje huoltajalle.

Vamman vakavuuden voi päätellä 1) vammaenergiasta, 2) henkilön kestävyydestä – onko kyseessä nuori ihminen vaiko iäkäs, sekä 3) heti vamman jälkeen ilmenevistä oireista. Jos vammaenergia on suuri tai henkilö on tajuton, tulee välittömästi soittaa hätänumeroon. Pään vamman jälkeen esiintyvä muistamattomuus esimerkiksi saman aamun tapahtumista tai merkittävät muut oireet edellyttävät myös päivystyksellistä ammattilaisen tekemää hoidon tarpeen arviota. Jos pään vamman saaneella on käytössään verta ohentava lääkitys ja esiintyy minkäänlaisia oireita, on terveydenhuollon ammattilaisen arvio tarpeen.

Pään vamman jälkeen henkilön vointia ja tilaa on aina seurattava. Mikäli vointi ei palaa päähän kohdistuneen iskun jälkeen normaaliksi, on tärkeää hakeutua terveydenhuollon piiriin jatkotutkimusten tarpeen arvioimiseksi.

Ensiapu ja itsehoito

Päähän kohdistuneen iskun jälkeen on tärkeää arvioida vamman saaneen vointi, tilanteen vaarallisuus (vammaenergia) sekä henkilön kyky huolehtia itsestään. Esimerkiksi päihtyneen maassa makaavan henkilön voinnin tarkistaminen kuuluu kansalaisvelvollisuuksiin. Ensihoito tulee hälyttää välittömästi, jos vammaenergia on suuri tai henkilöllä on iskun jälkeen jokin seuraavista oireista, jota ei ollut ennen vammaa:
tajuttomuus tai vaikeuksia pysytellä hereillä (vältettävä tilan laittamista humalatilan piikkiin)
kouristus
vaikeuksia ymmärtää puhetta tai noudattaa ohjeita
sekavuus
raajan toimimattomuus (halvausoire)
raju oksentelu tai muuten merkittävästi heikentynyt yleisvointi
runsaasti vuotava kookas haava päässä
voimakas kipu niskassa
verenvuoto korvasta
näön tai kuulon menetys.

Ammattilaisen päivystyksellistä arviota tarvitsee myös päänsä satuttanut, jonka toimintakyky on muuten hyvä, mutta jolla on selvä kyvyttömyys muistaa asioita tapahtumaa edeltävästi tai sen jälkeen. Mikäli henkilöllä on lievempiäkin oireita ja käytössä on verta ohentava lääkitys, tulee hänet toimittaa terveydenhuollon ammattilaisen arvioon. Tällöin potilaan voi kuljettaa myös joku muu kuin ensihoito, jos vointi on hyvä.

Sairaalaseurantaan kuuluvat lapset, joiden vointi on poikkeava päähän kohdistuneen vamman jälkeen, vahvasti päihtyneet henkilöt sekä oireettomat henkilöt, joiden päähän on kohdistunut suurienergiainen vamma.

Mikäli lievänkin pään vamman jälkeen herää huoli potilaan voinnista, on syytä pyytää arviota tilanteesta terveydenhuollon ammattilaiselta esimerkiksi soittamalla päivystysavun numeroon 116117. Mahdollisella alkoholinkäytöllä ei tule selittää iskun saaneen oireita, ellei aivovammaa ole suljettu pois.

Lievä aivotärähdys, johon ei liity tajuttomuutta eikä tajunnanhäiriötä, hoituu kotioloissa, mikäli paikalla on toinen henkilö, joka voi tarkkailla mahdollisia tajunnantason muutoksia. Seurantaa on oireista riippuen tarpeen jatkaa muutamasta tunnista vuorokauteen. Lieviin oireisiin voi kuulua päänsärkyä, pahoinvointia, huimausta, vähäistä oksentelua, väsymystä sekä muistin epävarmuutta itse tapahtumasta. Särkyyn voi tarvittaessa käyttää reseptivapaita särkylääkkeitä (esim. parasetamolia). Kannattaa myös välttää kovaa fyysistä rasitusta ja alkoholinkäyttöä seuraavina päivinä.

Mikäli ilmaantuu tajunnantason häiriöitä, sekavuutta, uneliaisuutta tai voimakasta oksentelua tai päänsärkyä, on vammautunut toimitettava välittömästi hoitoon. Vammautunutta on syytä herätellä yöunen aikana muutaman tunnin välein tajunnantason tarkistamiseksi.

Hyvin lievän aivovamman saanut voi yleensä palata töihin 1–3 vuorokauden levon jälkeen.

Lievästä aivovammasta toipuminen kestää viikon tai kauemminkin.

L

Kuhmut, ruhjeet ja haavat

Päävamman yhteydessä päähän saattaa tulla kova pahka, joka on kivulias ja joskus varsin kookaskin. Kyse on kallon ja ihon väliseen alueeseen vuotaneesta verestä, ja sellaisenaan, henkilön ollessa muuten oireeton, kyseessä on yleensä varsin vaaraton tilanne. Tällaisen hoidoksi riittää yleensä muiden pehmytkudosvammojen tavoin oireen mukainen hoito kotona. Päänahan mennessä rikki pienikin haava saattaa vuotaa runsaan verisuonituksen vuoksi hyvin paljon. Ensiapuna on aina napakka vuotokohdan painaminen sopivalla kankaalla tai paperilla vähintään 10 minuutin ajan. Jos haava on kookas tai vuoto jatkuu, ja erityisesti, mikäli potilaalla on verta ohentava lääkitys, on hyvä toimittaa henkilö päivystyspisteeseen haavan arvioimiseksi ja tarvittaessa sulkemiseksi, vaikka vointi muuten olisi hyvä.

Aivotärähdys

Aivotärähdys on lievä aivovamma, joka syntyy, kun päähän kohdistuu isku tai tärähdys. Iskun seurauksena aivot heilahtavat kallon sisällä ja voivat osua kallon seinämiin. Tämä häiritsee tilapäisesti aivojen normaalia toimintaa ja seurauksena syntyvät aivotärähdykselle tyypilliset oireet:
ei tajuttomuutta tai enintään 30 minuutin tajuttomuus
ei muistinmenetystä tai enintään 24 tuntia vammasta kestävä muistiaukko
lievä sekavuus, päänsärky ja/tai huimaus
pahoinvointi ja oksentelu
valo- ja ääniherkkyys
väsymys ja keskittymisvaikeudet.

Aivotärähdys paranee yleensä itsestään muutamassa päivässä tai viikossa. Lepo ja rasituksen välttäminen auttavat toipumisessa. Oireiden muuttuminen kotiseurannan ja toipumisen aikana vaikeammiksi on peruste hakeutua ammattilaisen arvioon.

Kallonsisäinen verenvuoto vamman seurauksena

Kallonsisäinen verenvuoto syntyy, kun päähän kohdistuneen iskun seurauksena kudos vaurioituu suoraan iskusta tai aivokudos heilahtaa kallon sisällä ja samalla repäisee rikki kudoksia ja verisuonia. Kallonsisäisiä vuotoja esiintyy eri kerroksissa aivokudoksen ja kallon välissä. Kallonsisäisen vuodon aiheuttamat oireet ja mahdollinen hoito määräytyvät vuodon laajuuden ja sijainnin mukaan. Kallonsisäinen vuoto aiheuttaa yleensä joitakin sellaisia oireita, jotka saavat henkilön voinnin selvästi heikkenemään ja potilaan ohjautumaan ammattilaisen arvioon. Epävarmassa tilanteessa on aina hyvä pyytää arvio esimerkiksi terveysasemalta, päivystysavusta (116117) tai hätäkeskuksesta.

Toisinaan kallonsisäinen verenvuoto kehittyy hyvin hitaasti lievänkin aivovamman jälkeen (krooninen subduraalihematooma). Oireina voivat olla epäselvä yleistilan heikkeneminen, tasapainovaikeudet, raajaheikkous, puhehäiriö, sekavuus, muistin huononeminen, väsymys tai kouristus. Riskitekijöitä tällaiselle vasta viikkojen kuluttua vamman jälkeen oireilevalle hitaalle verenvuodolle ovat muun muassa korkea ikä, verenohennuslääkitys/verihiutaleiden kasaantumista ehkäisevä lääkitys, kuten aspiriini, ja alkoholin haitallinen käyttö. Hitaasti kehittynyttä kallonsisäistä vuotoa epäiltäessä henkilö on toimitettava ammattilaisen arvioon.

Muut pään vammat

Päähän kohdistuneen iskun seurauksena kallon luihin voi syntyä murtuma. Pelkkä murtuma ei kuitenkaan ole yleensä hoidon tai ennusteen kannalta oleellinen, sen sijaan merkitystä on sillä, liittyykö murtumaan muiden kudosten tai elinten vaurioita (ks. edellä).

Vakavammat aivovammat luokitellaan keskivaikeisiin ja vaikeisiin aivovammoihin. Määrittelyn perusteena toimivat kuvantamistutkimuslöydösten lisäksi tajuttomuuden syvyys ja kesto sekä muistamattomuuden luonne ja kesto. Nämä aivovammat syntyvät yleensä suurempienergiaisissa onnettomuuksissa, kuten moottoripyörä- tai laskettelutapaturmissa sekä putoamisissa.

Aivovammojen ennuste ja kuntoutus

Aivotärähdyksestä, pinnallisista vammoista ja haavoista potilas toipuu yleensä 1–2 viikon kuluessa. Lievissäkin aivovammoissa potilas otetaan seurantakäynnille tarvittaessa, mikäli kotiutumisvaiheessa esiintyy selvästi oireita tai kuvantamisessa on todettu jokin löydös. Lievistäkin aivovammoista toipuminen saattaa viedä pidemmän aikaa, ja toisinaan potilaalle voi jäädä muistiongelmia tai muita oireita. Keskivaikeassa ja vaikeassa aivovammassa kuntoutus tapahtuu yleensä aluksi aina osastolla moniammatillisen tiimin tuella. Terveydenhuollon erityisosaaminen ja omaisten tuki sekä ymmärrys toipumiseen liittyvistä haasteista on tärkeää. Yksi yleinen haaste on potilaan tiedostamattomuus omasta aivovammastaan ja sen vaikutuksesta toimintakykyyn. Tämän asian tiedostaminen parantaa läheisten ymmärrystä ja vuorovaikutusta vamman saaneen kanssa.

Pään vammojen ehkäisy

Pään vammojen tärkeimmät ehkäisykeinot ovat alkoholinkäytön vähentämiseen, ikääntyneiden kaatumisriskin pienentämiseen sekä liikenne- ja liikuntaturvallisuuden parantamiseen keskittyvät toimet. Pyöräilykypärän käyttö pyöräillessä estäisi jopa 90 % pyöräilytapaturmissa syntyvistä vakavista aivovammoista ja 70 % kuolemista. Väkivalta on kolmanneksi suurin syy aivovammalle, ja väkivaltaa ehkäisevä toiminta onkin keskeinen osa pään vammojen ehkäisyä.

Urheilun yhteydessä tulleista pään vammoista on niukasti tilastotietoa, mutta arvioidaan, että aivotärähdyksistä suurin osa on lieviä eli tavallisia aivotärähdyksiä. Suurin osa vammoista syntyy pyöräillessä ja ratsastaessa.



Lukinkalvonalainen verenvuoto
Lukinkalvonalaisen verenvuodon paljon käytetty lyhenne on SAV, joka tulee sanasta subaraknoidaalivuoto.
Vuosittain noin 300–400 suomalaiselle ilmaantuu SAV. Sairastuneiden keski-ikä on 55 vuotta.
Lukinkalvonalaisen vuodon yleisin syy on aivovaltimopullistuman eli aneurysman puhkeaminen. SAV voi liittyä myös pään vammaan.
SAV:n tyypillinen oire on äkillinen, räjähtävä, kova päänsärky. Välitön sairaalahoitoon hakeutuminen on tällaisessa tilanteessa tärkeää.
SAV:n riskitekijöitä ovat kohonnut verenpaine, tupakointi ja runsas alkoholinkäyttö.

SAV:n syyt

SAV:n taustalla on usein aivovaltimopullistuman eli aneurysman puhkeaminen. Aivovaltimossa olevaan heikkoon kohtaan voi syntyä valtimon sisäisen korkean paineen seurauksena pullistuma (kuva ). Yleensä pullistuma sijaitsee aivojen pohjassa olevassa Willisin valtimorenkaassa tai sen lähellä. Suurin osa aneurysmista ei puhkea tai aiheuta mitään oireita elämän aikana. Arviolta yli 100 000 suomalaisella on aivovaltimoissa vuotamaton aneurysma. Jossakin tilanteessa se saattaa puhjeta, jolloin veri leviää lukinkalvon alle aivoja ympäröivään, normaalisti aivoselkäydinnesteen täyttämään tilaan. Vammoihin liittyvissä lukinkalvonalaisissa vuodoissa verta pääsee vuotamaan vamma-alueelta lukinkalvonalaiseen tilaan.

Aivovaltimon pullistuma (aneurysma). Aivovaltimon heikkoon kohtaan syntynyt pullistuma voi joskus puhjeta ja aiheuttaa lukinkalvonalaisen verenvuodon. Pullistumia on usein kuvassa näkyvällä seudulla, mutta niitä voi olla myös muissa aivovaltimoissa.

Kohonnut verenpaine, tupakointi ja runsas alkoholinkäyttö lisäävät SAV:n vaaraa. Henkilöiden, joilla on todettu aivovaltimon pullistuma, ei ole aiheellista välttää ruumiillisia ponnisteluja. Tutkimuksissa on todettu, että aneurysmat puhkeavat useimmiten levossa ollessa.

Joissakin suvuissa verisuonipullistumia on tavallista enemmän. Osittain suvuittain esiintymisen on arveltu liittyvän siihen, että usein verisuonipullistumien riskitekijät, esimerkiksi kohonnut verenpaine, esiintyvät myös suvuittain. Joissakin suvuissa esiintyy myös polykystista munuaistautia, joka voi altistaa aneurysmille. Jos vanhemmista, sisaruksista ja lapsista kahdella on ollut tiedossa valtimopullistuma (aneurysma) tai aneurysman aiheuttama SAV, suositellaan terveiden sukulaisten aivoverisuonten kuvausta 30–60 vuoden iässä. Jos pullistuma löytyy, sopivin hoito valitaan yksilöllisesti. Hoitona ovat riskitekijöihin vaikuttaminen ja tarvittaessa leikkaushoito.

SAV:n oireet

Koska veri purkautuu aivokalvojen alle eikä aivokudoksen sisään, oireet ovat täysin erilaiset kuin aivoverenvuodossa. Tyypillinen oire on äkkiä alkava kova ja hellittämätön päänsärky. Usein siihen liittyy pahoinvointia ja oksentelua, niska tuntuu jäykältä ja silmissä on valonarkuutta. Lisäksi voi esiintyä kouristeluja ja tajuttomuutta. Joskus harvoin ilmenee halvausoireita.

Oireiden voimakkuus vaihtelee paljon. Potilaalle voi syntyä nopeasti syvä tajuttomuus, ja toisessa ääripäässä on taksilla lääkäriin saapuva hyväkuntoinen potilas.

SAV:n hoito

SAV tarvitsee välitöntä hoitoa. Tauti todetaan tietokonekerroskuvauksella, joten potilas toimitetaan nopeasti sairaalaan, jossa kuvaus on päivystysaikana mahdollinen. Ensiapuna potilaalle annetaan lääkettä päänsärkyyn ja pahoinvointiin ja tarvittaessa verenpainetta alennetaan. Jos kuvauksessa todetaan SAV, potilas lähetetään yliopistosairaalaan, jossa on mahdollisuus aivoleikkaukseen. Yleensä hoitona on leikkaus, jossa verisuonipullistuman tyvi suljetaan tai suonensisäinen hoito, jossa aivovaltimopullistuma eristetään normaalista verenkierrosta valtimoita myöten ”sisäkautta” tehdyllä toimenpiteellä.

SAV:n taudinkulku ja sairastumisen jälkeinen toipuminen vaihtelevat suuresti. Noin neljäsosa potilaista kuolee vuoden sisällä vuodosta. Usein SAV-potilaille jää jälkiongelmia. Näitä voivat olla esimerkiksi aivonestekierron häiriö, epilepsia tai ahdistus- ja masennusoireet. Toisaalta osa potilaista toipuu SAV:sta hyvin, ja onnistuneen leikkauksen jälkeen uusiutumisvaara on pieni.

SAV:n ehkäisy

Verisuonipullistumien syntyyn vaikuttavat perinnölliset tekijät, tupakointi, korkea verenpaine ja runsas alkoholinkäyttö . Aneurysman puhkeamiseen liittyvän lukinkalvonalaisen verenvuodon riskiä voidaan vähentää lopettamalla tupakointi, hoitamalla kohonnut verenpaine ja välttämällä runsasta alkoholinkäyttöä. Suun terveydestä huolehtiminen alentaa yleisesti sydän- ja verisuonitautien riskiä ja alentaa siten mahdollisesti myös vuotamattoman aneurysman vuotoriskiä.



Ohimenevä aivoverenkiertohäiriö
Ohimenevän aivoverenkiertohäiriön eli TIA:n (lyhenne termistä Transient Ischemic Attack) oireet menevät ohitse viimeistään 24 tunnin kuluessa.
Jos ilmenee TIA:n määritelmään sopivia oireita, tulee hakeutua välittömästi hoitoon, mielellään päivystävään sairaalaan, vaikka oireet olisivatkin menneet ohitse.
Tärkeimmät oireet ovat
toisen puolen ylä- tai alaraajan ohimenevä heikkous
toisen kasvopuoliskon alaosan halvausoire (esimerkiksi toinen suupieli roikkuu)
vaikeus puhua tai ymmärtää puhetta
toisen silmän näön hämärtyminen
huimaus, johon liittyy näkeminen kahtena (kaksoiskuvat), nielemisvaikeus tai vaikeus muodostaa sanoja.
Ensimmäinen TIA-kohtaus on hyvä varoitussignaali, jolloin päästään nopeasti pureutumaan sen taustalla oleviin riskitekijöihin ja näin toivottavasti estämään varsinaisen aivohalvauksen ilmaantuminen.
TIA:n syyt ovat samat kuin varsinaisessa aivohalvauksessa.

Yleistä

Useimmilla TIA-oire väistyy tunnin sisällä.

Oireiden väistyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tilanne olisi vaaraton. Melkein yhdellä kymmenestä potilaasta ilmenee aivohalvaus viikon sisällä TIA-oireesta, ja tämän vuoksi TIA vaatiikin kiireellistä selvittelyä ja hoitoa.

Jos TIA-oireet ovat kestäneet enemmän kuin 1–2 tuntia, todetaan pään kuvauksessa usein aivoinfarktin eli aivojen hapenpuutteesta aiheutuneen pysyvän kudosvaurion merkkejä. Tällöin kyse ei ole enää TIA:sta vaan aivohalvauksesta.

Ohimeneviä aivoverenkiertohäiriöitä esiintyy yleensä myöhäisessä keski-iässä ja vanhuksilla, ja vaara suurenee iän mukana. Kuitenkin huomattava osa potilaista on alle 65-vuotiaita.

TIA:n oireet

Oireet riippuvat täysin siitä, mihin aivojen valtimoon verenkiertohäiriö kehittyy. Yleensä oireet alkavat äkisti. Niihin ei liity päänsärkyä eikä muitakaan kipuja. Pelkkä äkillinen huimaus ei myöskään viittaa verenkiertohäiriöön.

Yleisimmät, ohimenevät oireet on lueteltu Keskeistä-kohdassa.

Milloin hoitoon?

Jos ilmenee TIA:n määritelmään sopivia oireita, tulee hakeutua välittömästi hoitoon, mielellään päivystävään sairaalaan, vaikka oireet olisivatkin menneet ohitse.

TIA:n tutkimukset

Sairaalassa alkututkimuksiin kuuluu pään tietokonekerroskuvaus. Mikäli kuvauksessa nähdään merkkejä aivoverenkiertohäiriöstä, kyse on jo aivoinfarktista.

Lisäksi otetaan laajasti verikokeita, virtsanäyte ja sydänfilmi. Usein jo päivystyksessä tutkitaan myös kaulasuonten mahdolliset ahtaumat ultraäänitutkimuksella tai verisuonten varjoainekuvauksella.

Välillä nämä tutkimukset tehdään sairaalapäivystyksen sijaan polikliinisesti.

Näillä lisäselvittelyillä pyritään löytämään aivoverenkiertohäiriön syyt, joihin voidaan jatkossa puuttua.

TIA:n hoito

Kaikille potilaille aloitetaan asetyylisalisyylihappo (”aspiriini”), nykyään yhdistettynä toiseen verihiutaleisiin vaikuttavaan lääkkeeseen, vähentämään verihiutaleiden tarttumista toisiinsa. Vaihtoehtoisesti voidaan käyttää klopidogreelia. Tällöin uusien veritulppien syntymisen riski pienenee.

Muu hoito määräytyy sen mukaan, mitä tekijöitä paljastuu verenkiertohäiriön taustalta. Mikäli TIA paljastuu sydänperäiseksi, esimerkiksi eteisvärinä-rytmihäiriöstä johtuvaksi, aloitetaan verenohennuslääke eikä verihiutaleisiin vaikuttavaa hoitoa. Joskus TIA:n syynä on ahtauma kaulavaltimossa, jolloin valtimoahtauman leikkaushoito on mahdollinen.

Hoitoon kuuluu lisäksi lievästikin kohonneen verenpaineen ja kohonneen veren kolesterolin tehokas hoito.

Potilaan on myös hyvä miettiä elintapojaan. Tupakointi tulee viimeistään tässä vaiheessa lopettaa. Alkoholin kulutuksen pitäisi olla hyvin maltillista. Mikäli on ylipainoa, laihduttaminen auttaa hoitamaan myös verenpainetta ja kolesteroliarvoja. Liikunnan tiedetään olevan hyväksi aivoverenkiertohäiriöiden ehkäisyssä.

Mikäli kyseessä on työikäinen potilas, lyhyt sairausloma on paikallaan. Nykyisin suositellaan myös kuukauden ajokieltoa.

TIA:n ehkäisy

Ohimeneviä aivojen verenkiertohäiriöitä voidaan tehokkaasti ehkäistä samoilla elintapojen muutoksilla kuin varsinaisia aivohalvauksia.



Toimi näin, jos epäi­let lu­kin­kal­vo­na­laista ve­ren­vuo­toa (SAV)

SAV:n tyypilliset oireet ovat räjähtävä ja poikkeuksellisen voimakas päänsärky, johon saattaa liittyä pahoinvointia, oksentelua ja tajunnantason laskua.
Räjähtävä ja poikkeuksellisen voimakas päänsärky
Pahoinvointi ja oksentelu
Tajunnantason lasku

Mikäli potilaalla on edellä mainittuja oireita, on kiireellinen hoitoon hakeutuminen tärkeää. Soita tällöin välittömästi Hätäkeskukseen numeroon 112. Potilas toimitetaan tavallisesti lähimmän sairaalan päivystyspoliklinikalle ambulanssilla.



Kasvokipujen moninaiset syyt

Kasvojen alueen kipu voi johtua silmien, korvien, nenän, kurkun tai poskionteloiden sairaudesta. Se voi johtua myös hermoärsytyksestä kuten kolmoishermosäryssä tai olla muun tyyppistä kasvosärkyä. Kasvokipuja voivat lisäksi aiheuttaa puremalihas- ja leukanivelkivut. Toisinaan sarjoittaisen päänsäryn kohtauksessa voi esiintyä kasvosärkyä.

Tuikkiva ja sähköttävä kolmoishermosärky

Kolmoishermosäryssä eli trigeminusneuralgiassa tyypillistä on kasvojen toispuolinen, sävähtävä ja voimakas kipu usein posken tai leuan alueella, joka alkaa äkillisesti. Kohtaukset voivat kestää muutamasta sekunnista minuutteihin, ja niitä voi esiintyä vuorokauden aikana useita kymmeniä.

Kipukohtauksen voi laukaista esimerkiksi kasvojen kosketus, parranajo, meikkaaminen tai hiustenpesu. Myös viileä ilma, tuuli, syöminen tai hampaiden harjaaminen voivat laukaista kipukohtauksen sarjan.

Aivojen kuvantamistutkimuksissa ei useimmiten todeta mitään poikkeavaa kolmoishermon kulkualueella eli kolmoishermosäryn syy jää epäselväksi. Joskus voidaan todeta hermo-verisuonikontakti, jossa verisuonen mutka painaa kolmoishermon haaraa. Toisinaan samanaikaista MS-tautia sairastavalla voidaan todeta aivorungossa tai muualla kolmoishermon kulkualueella tulehduksellinen plakki. Toisinaan kolmoishermosärkytyyppinen kipuoireisto alkaa esim. hammastoimenpiteen tai muun kasvojen alueen leikkauksen ja vamman jälkeen.

Muu kuin kolmoishermosärky kasvokipuna

Epätyypillisessä kasvokivussa kipu voi olla jatkuvaa jomotusta, eikä siinä ole niinkään lyhyitä sähköiskumaisia kipukohtauksia. Kasvokivun taustalla voi joskus olla jokin sairaus, joka vaatii hoitoa. Terveyskeskus- tai yksityislääkäri arvioi kivun syytä ja tutkimusten tarvetta neurologia tarvittaessa konsultoiden. Leukanivelen kipujen hoidossa sekä hammasperäisissä syissä auttaa hammaslääkäri, tarvittaessa suu- ja leukakirurgi.

Kolmoishermosärkyä ja muuta kasvokipua hoidetaan epilepsia- tai masennuskipulääkkeillä, joilla on hermoperäistä kipua lievittävä vaikutus. Ensilinjan estolääkkeenä ovat erityisesti epilepsiaryhmästä karbamatsepiini ja okskarbatsepiini. Estolääkitys nostetaan vähitellen kipua vähentävälle tasolle. Lääkitystä on tärkeää käyttää säännöllisesti useamman kuukauden, joskus jopa vuosien ajan. Säännöllisen estolääkityksen myötä kipuherkkyys vähenee, eikä kipukohtauksia aiheuttavia ärsykkeitä niinkään enää tarvitse vältellä. Oikean, tehokkaan estolääkityksen löytämiseksi voi olla tarpeen kokeilla useita eri vaihtoehtoja.



Viime vuosina lääkehoitoa täydentämään on tullut aivojen sarjamagneettistimulaatiohoito (rTMS), jossa tarkan kolmiulotteisen magneettikuvan avulla navigoidaan tarkka aivojen pinnan stimulaatiokohde. Laitteen avulla johdetaan hento sähkövirta kallon pinnalle haluttuun kohtaan ja siinä 8-muotoisen kelan välityksellä muodostuu magneettipulssi, joka läpäisee kallon ja muodostaa hennon sähkövirran 2-3 mm kokoiselle aivojen pinnan alueelle. Siellä neuronit aktivoituvat ja erittävät endorfiineja, dopamiinia, serotoniinia yms. välittäjäaineita ja signaali etenee aivojen kipua estävää verkostoa pitkin eteenpäin. Hoitoa täytyy toistaa arkipäivisin kahden viikon ajan ja myöhemmin hoitoa jatketaan harvennettuna, mikäli siitä on hyötyäi. Noin puolet potilaista hyötyvät eli saavat yli 30 % kivunlievityksen. rTMS-hoitoja annetaan nykyisin kaikissa yliopistosairaaloissa ja joissakin keskussairaaloissa. Kussakin sairaalassa on omat standardinsa, keille rTMS-hoito on aiheellinen.



Jos kolmoishermosärky johtuu aivojen magneettikuvassa todetusta hermo-verisuoni painaumasta, voidaan neurokirurgia konsultoida toimenpidetarpeesta. Kolmoishermon ja verisuonen väliin voidaan leikkauksessa laittaa teflon-palanen erottamaan ne toisistaan (mikrovaskulaarinen dekompressio). Kolmoishermon hermosolmua voidaan myös lämpökäsitellä siten, että kasvojen tunto heikkenee (termokoagulaatio).



Leukanivelvaivat
Leukanivelvaivat ovat hyvin yleisiä.
Tavallisia leukanivelvaivojen oireita ovat esimerkiksi leukanivelten naksuminen ja rahina, kipu leukanivelessä ja suun rajoittunut avautuminen. Lisäksi voi esiintyä päänsärkyä tai kipua laajemmin kasvojen alueella.
Hammaslääkärissä arvioidaan leukanivelten tilanne ja otetaan huomioon suun terveyden kokonaistilanne ja mahdolliset muut sairaudet.
Leukanivelvaivoissa omahoito on tärkeässä asemassa. Myös purentakiskosta voi olla apua. Hoidon tavoite on oireiden vähentäminen.

Yleistä

Leukanivelvaivoilla tarkoitetaan paitsi leukanivelten, myös puremalihasten sekä niihin läheisesti liittyvien kudosten toiminnan häiriöitä ja kiputiloja. Niinpä nykyisin puhutaan purentaelimistön toimintahäiriöistä (ks. lisätietoa leukanivelistä).

Purentaelimistön toimintahäiriöt ovat yleisiä. Niiden aiheuttamat oireet ovat hammassäryn jälkeen tavallisin pään alueen kiputila, jonka takia hakeudutaan hoitoon. Lisätietoa purentaelimistön oireista ja sairauksista.

Jos leukaniveleen kohdistuu ylikuormitusta esimerkiksi hampaiden narskuttelun tai purennan epätasapainon vuoksi, voi tästä seurata kudosmuutoksia, jotka pitkään jatkuessaan saattavat jäädä pysyviksi.

Monet tulehdukselliset nivelsairaudet, kuten nivelreuma ja nivelpsoriaasi, voivat kohdistua leukaniveliin ja liittyä leukanivelen kiputiloihin ja purentaelimistön toimintahäiriöihin.

Leukanivelvaivojen oireet

Yksittäisiä leukaniveloireita esiintyy aikuisväestössä jopa noin puolella, ja hammaslääkärin löydöksiä vieläkin enemmän. Myös kouluikäisillä oireita esiintyy melko yleisesti, mutta ne ovat yleensä lieviä ja ohimeneviä.

Tavallisimpia oireita ovat erilaiset leukaniveläänet (naksuminen, rahina).

Kipu leukanivelessä tai puremalihaksissa, suun rajoittunut avautuminen ja alaleuan liikehäiriöt ovat myös tavallisia.

Oireet voivat olla näitä epämääräisempiä, kuten leukojen väsymistä, päänsärkyä, kasvokipua ja korvakipua, jolloin niitä voi olla vaikea paikallistaa. Pureskelu, kylmyys ja veto voivat laukaista kipuoireet.

Vaivat alkavat yleensä pikkuhiljaa ja voimistuvat vähitellen. Kipua kuvataan tylpäksi, jomottavaksi ja häiritseväksi.

Tyypillistä on, että vaivat esiintyvät toispuolisesti, joko vasemman tai oikean leukanivelen alueella. Myös vuorokaudenaikojen mukainen vaihtelu on tyypillistä. Hampaiden kiristely yön aikana johtaa usein kipuun, joka on pahimmillaan aamulla.

Leukanivelvaivojen tutkiminen

Potilaan kertomuksen ja hammaslääkärin tekemän tutkimuksen perusteella pyritään selvittämään, ovatko vaivat peräisin lihaksista vai leukanivelistä vai näistä molemmista. Täsmällisen diagnoosin tekeminen voi joskus olla vaikeaa. Hammaslääkäri tutkii alaleuan liikkuvuuden, leukanivelet ja puremalihakset sekä hampaat ja hampaiden kosketussuhteet.

Röntgenkuvaus on perustutkimus, joka antaa tietoa leukanivelen muodosta ja sen mahdollisesta kulumisesta. Vaikeiden leukanivelongelmien selvittämiseksi voidaan tehdä nivelten magneettikuvaus. Röntgenkuvaa käytetään myös erilaisten hammasperäisten syiden, kuten karieksen, hammasytimen tulehduksen ja hampaan kiinnityskudossairauden ja leukojen alueella esiintyvien vakavien sairauksien poissulkemiseksi.

Lisäksi huomioidaan muista syistä johtuva päänsärky ja korvasärky sekä kaularangan toimintahäiriöt, fibromyalgia ja joihinkin yleissairauksiin liittyvät nivelperäiset kiputilat.

Leukanivelvaivojen hoito

Vaikka yksittäiset leukaniveloireet ovat yleisiä, ne eivät välttämättä edellytä hoitoa. Suomalaisessa seurantatutkimuksessa hoidon tarvetta todettiin alle 10 %:lla väestöstä.

Ensisijaisesti hoidon tavoitteena on vaivojen ja kipuoireiden vähentäminen. Tässä omahoito on merkittävässä roolissa, ja saatavilla on erilaisia kotihoito-ohjeita. Tapauksesta riippuen niistä valitaan esimerkiksi alaleuan rentoutus, puremalihasten hieronta sekä lämpö- tai kylmäpakkausten käyttö kipualueilla. Akuutissa kiputilassa tarvitaan usein myös lääkehoitoa, tavallisimmin tulehduskipulääkkeitä.

Kun kiputila on saatu hallintaan, hoidon tavoitteena jatkossa on purentaelimistön hyvän toiminnan palauttaminen ja ylläpitäminen. Purentakisko on osoittautunut hyväksi sekä lihas- että nivelperäisten vaivojen hoidossa. Purennan tasapainotushionta saattaa myös vähentää oireita.

Tulehduksellisten nivelsairauksien kohdistuessa leukaniveliin, hoito on oireenmukaista ja sillä pyritään rajoittamaan tulehdusta ja ylläpitämään leukanivelten ja purennan toimintaa.

Joskus tasapainoisen ja toimivan purennan aikaansaamiseksi tarvitaan korjaavia toimenpiteitä, kuten hampaiden kruunutuksia ja paikkauksia. Myös fysioterapiasta voi olla apua. Vaikeissa purentaelimistön toimintahäiriöissä hoitojen yhdistäminen tuottaa paremman tuloksen kuin jokin yksittäinen hoitomuoto.





Purentaelimistön kipu ja toimintahäiriöt



Purentaelimistön kivuilla ja toimintahäiriöillä (temporomandibular disorders, TMD) tarkoitetaan sekä toimintahäiriöitä että sairaus- ja kiputiloja, jotka liittyvät leukaniveliin, puremalihaksiin, hampaistoon ja niihin läheisesti liittyviin kudoksiin. Tavallisimpia oireita ovat kipu, niveläänet, leukojen väsyminen ja jäykkyys, suun avautuminen vain rajoitetusti ja alaleukaan liittyvät liikehäiriöt. Muita oireita voivat olla päänsärky sekä kasvo- ja korvakipu. TMD-vaivat voidaan luokitella lihas- tai nivelperäisiin, tai ne voivat olla näiden yhdistelmiä.

Yleisyys

Purentaelimistön oireet ja niihin liittyvät löydökset ovat yleisiä, sillä yksittäisiä oireita esiintyy väestöstä jopa 25–62 prosentilla. Oireita on enemmän naisilla ja tytöillä kuin miehillä ja pojilla. Yleisimpiä ne ovat 35–50-vuotiailla sekä koulu-ikäisillä lapsilla ja nuorilla.

Tunnistaminen (diagnoosi) ja tutkimukset

Potilaan TMD-oireet voidaan nopeasti selvittää seulontakyselyllä:
Tunnetko kipua tai väsymistä ohimoilla, leukanivelissä, kasvoilla tai leuoissa kerran viikossa tai useammin?
Tunnetko kipua kerran viikossa tai useammin, kun avaat suusi aivan auki tai pureskelet?
Oletko viime aikoina huomannut, että leukasi jumiutuu tai et pysty avaamaan sitä kunnolla?
Onko sinulla usein päänsärkyä?

Seulontakyselyyn liittyy suppea tutkimus, joka sisältää seuraavat osa-alueet: inspektio eli potilaan tarkastelu (turvotukset, ihomuutokset, eri puolien erot), palpaatio eli tunnusteleminen käsin (leuan aukeaminen, siihen liittyvät niveläänet, esim. naksunta tai rahina, kipu) sekä suun ja purennan tutkiminen. Tutkimuksen voi tehdä myös muu terveydenhuollon ammattilainen, mutta yleensä sen tekee hammaslääkäri.

Purentaelimistön alueella tuntuvien kipujen tai toimintahäiriöiden taustalla saattaa olla myös muita syitä, esimerkiksi hammastulehdus, päänsärky, korva- ja niskaongelmat, fibromyalgia tai tietyt nivel- tai yleissairaudet, joten nämäkin tulee pitää mielessä.

Jos seulonnan perusteella epäillään purentaelimistöön liittyvää tilaa, tehdään tarpeen mukaan tarkempia tutkimuksia. Tavallisimpia tällaisia tutkimuksia ovat yksittäisten hampaiden tai hammasryhmien periapikaalikuvat ja panoraamakuvaus (PTG).

Tapauskohtaisesti voidaan harkita myös kartiokeilatietokonetomografiatutkimusta (KKTT-tutkimus) tai magneettikuvausta.

Hoito

TMD-oireet ovat usein lieviä ja ohimeneviä, eivätkä välttämättä vaadi hoitoa.

Vain pieni osa (10–15 prosenttia) potilaista tarvitsee vaativampaa hoitoa, kuten psykologin tai kipuklinikan apua, erikoissairaanhoitoon kuuluvia toimenpiteitä tai kirurgista hoitoa.

Suositeltavia hoitomuotoja ovat potilaan informoiminen, omahoito-ohjeiden antaminen, alaleuan liikeharjoitusten ohjeistaminen, fysioterapeuttiset hoidot sekä tarvittaessa kipulääkkeet ja purentakiskon valmistaminen.

Potilaalle kannattaa antaa mukaan kirjalliset hoito-ohjeet.

Suurin osa TMD-potilaista hoidetaan perusterveydenhuollossa. Hoitovastuu on hammaslääkärillä, joka toimii tarvittaessa yhteistyössä muiden ammattilaisten (esim. suuhygienisti tai fysioterapeutti) kanssa.